Milloin minä muutuin matkailijana niin, että kenkien ja vaatteiden haalijasta tulikin maisemien metsästäjä? Milloin myöhään kukkuja muuttui kuudelta herääväksi aamuvirkuksi, joka nousee katsomaan auringonnousua? Milloin kalleimmaksi aarteeksi muodostui kivikkoiselta polulta löytynyt käkkyräinen oksa tai aaltojen sileäksi hioma kivi? En tiedä, mutta sen tiedän, että muutos on tapahtunut ja nyt se on tärkeä ja pysyvä osa minua.
Kun heräsin, kännykän kello näytti 6.22. Mikähän siinä on, että Suomessa en koskaan herännyt töihin tähän aikaan, mutta täällä Kastellorizossa taas en osaa nukkua pitkään. Päätin, että nyt on juuri oikea aika nousta ja kiivetä katsomaan auringonnousua linnan raunioille. Kun nousin linnalle johtavia jyrkkiä metalliportaita, joiden kaiteesta tarttui metallin haju käsiini, näin oranssin pilkahduksen taivaalla. Kiipesin vielä tikapuut ylös asti ja juuri silloin aurinko nousi esiin Turkin rannikon takaa. Ihmeellinen hetki.
Ylhäällä linnan raunioilla tuuli tuiversi hiukset sekaisin ja lippu liehui ylväänä, puhtaan sinivalkoisena. Mahtaako lippujemme samankaltaisuus vaikuttaa osaltaan siihen, miksi Kreikan lipun näkeminen saa aikaan läikähdyksen sydämessäni. Musta pikkulintu lensi eteeni hyviä huomenia sirkutuksellaan toivottaen. Auringon kultaaman maiseman innoittamana laulaa luikautin itsekin, kun mieleeni nousi kirkastuvaa taivasta katsoessani ”Jo valkenee kaukainen ranta…”
Toisella puolella tasannetta näkyi nousevan auringon mereen maalaama silta ja toisella keltaisessa aamun valossa kylpevä kaupunki, värikkäät talot rinteessä somasti nököttäen. Siinä maisemaa katsellessani tuumailin, miten pienistä asioista tyytyväisyys ja onni lopulta muodostuvatkaan. Siitä, että ei ole kiire minnekään. Siitä, että lämmin tuulen vire osuu hiuksiini. Siitä, että saa katsella kun himmeänä taivaalla häämöttävä kuu väistyy antaen tilaa auringolle. Siitä, että lintu antaa yksityiskonserton vain minulle auringon noustessa yhä korkeammalle sinitaivaalle.
Itsensä ylittämisen hienous
Olen tullut siihen tulokseen, että kävely tekee ihmisen onnelliseksi. Kävely kauniissa maisemassa, luonnon keskellä ja hyvässä seurassa on parhaita asioita, mitä elämässä on. Se tuo välittömästi levollisen mielen ja illalla hyvän unen.
Näillä kävelyretkillä, joilla haluan valloittaa saaren vaelluspolut ja nähdä jokaisen kukkulan toiselle puolelle, on ennen kaikkea kyse itseni voittamisesta. Haluan tehdä asioita, joita en ennen uskaltanut tehdä, jotka tuntuivat suorastaan mahdottomilta. Olen vuosikausia varonut kaikkea, missä voin satuttaa nivelrikkopolveni, mutta nyt olen ottanut asiaan uuden kannan. En pakota itseäni mihinkään, vaan kehoani kuulostellen kokeilen mihin pystyn.
Täällä Kastellorizossa kaupungin takana olevalle vuorelle johtaa jyrkkä nousu vanhoja, muhkuraisia kiviportaita pitkin. Ette voi uskoa miten suurta ylpeyttä ja voitonriemua tunsin, kun nousin viimeisenkin askelman ylös vuorelle, kaikkiaan 400 porrasta! Eikä se ollut edes vaikeaa! Ylhäällä tuntui, että tämän jälkeen pystyn mihin tahansa!
Niinpä aloin ahnehtimaan lisää ja pian olin jo seuraavalla reitillä, joka vei pienelle Ag. Stefanoksen kirkolle. Sain onneksi seurakseni Deborahin ja Martinin Lontoosta, jotka kävelivät kanssani koko matkan, enkä ilman heidän apuaan olisi pärjännytkään, sen verran suuria kivenjärkäleitä polulla paikoitellen oli. Polku johti valkoiselle pikkukirkolle, meren rannalle ja oli ehdottomasti kaiken sen vaivan arvoinen. Kävelyn päätteeksi pulahdimme turkoosiin mereen viilentymään ja tilasimme vesitaksin viemään meidät takaisin kylään. Paras kyyti koskaan!
Samalla ystävystyimme ja kävimme myöhemmin yhdessä syömässä, drinkeillä ja lisäksi sain kutsun heidän kotiinsa joogaamaan. Sen jälkeen oivalsin että voin joogailla ihan omaan tahtiinikin ja kun löysin rauhallisen paikan veden äärellä, huomasin, että jooga on mitä mainioin alku päivälle.
Askel kerrallaan kohti määränpäätä
Ylhäällä vuorella oleva Paleokastro on alue, jolla oli asutusta jo antiikin aikana. Nykyään paikalla on antiikin ajan raunioita ja kaksi kirkkoa. Paikka on kaunis ja näköalat ovat upeat, kunhan jaksaa, taas kerran, kivuta ylös, ylös ja vielä ylemmäs.
Tällä kertaa oppaakseni lähti viehättävä hollantilaisrouva, naapurini, joka on asunut saarella vuosikausia ja tuntee jokaisen polun ja pientareiden kasvit. Keräsinkin kotiin vietäväksi tuoretta oreganoa ja salviaa. Hänen seurassaan maailma avautui uudella tavalla, kun jokaisen kukan, liskon, sudenkorennen ja jopa kuolleen käärmeen kohdalla hän pysähtyi ihailemaan luonnon kauneutta. Kunpa itsekin osaisi säilyttää itsessään samanlaisen lapsen tavan katsoa maailmaa.
Kun kävelimme Paleokastroon, kerroin hänelle miten minua välillä ahdistaa hitauteni ja miten erilaiseksi tunnen itseni muihin verrattuna tässä maailmassa, missä nopeus on valttia. Kerroin myös, että tällä saarella olen pikkuhiljaa oppinut armahtamaan itseäni ja sen sijaan, että koko ajan soimaisin itseäni hitaudestani, olen antanut itselleni luvan tehdä asioita omassa tahdissani, keneenkään toiseen vertaamatta. Naapurini, viisas nainen kun on on, sanoi, että sinunhan täytyy vain hyväksyä se asia itsessäsi, eikä pyrkiä muuttamaan sitä.
Samalla oivalsin sen, että elämä, ihan niin kuin tämä kävelykin, etenee askel kerrallaan ja jokainen kulkee sitä omaan tahtiinsa. Joku toinen nauttii vauhdista ja vaarallisista tilanteista, hitaampi taas ehtii näkemään asioita, joita kiireinen ei huomaa. Silti kumpikin päätyy päämääräänsä, eikä oikeaa tai väärää tapaa päästä perille ole olemassa.
Aika on eron ja jäähyväisten
Tulin tälle saarelle neljäksi päiväksi ja maanantaina, kun kotimatka koittaa, olen ollut täällä viisi viikkoa. Tällä kertaa tuntui siltä, että haluan olla yhdessä paikassa pitempään, kuulostella miltä elämäni suurin haave, oma koti Kreikassa, tuntuisi. Se on tuntunut varsin hyvältä.
Jään kaipaamaan täältä niin monia asioita. Sitä, miten uidessa pohjaan piirtyy aaltojen ristikkomainen kuvio ja vähän kauempana meren väri muuttuu turkoosista syvän siniseksi. Sitä, millainen kissakatras odottaa joka aamu naapurini ulkopöydällä, kun lähden kauppaan. Sitä, miten hyvää jooga auringon noustessa tekee. Sitä, miltä rantatiellä tuoksuu sateen jälkeen, kun tuuli heiluttaa pinjapuita ja kukkia. Sitä, miten pieni kissanpentu kehrää sylissäni ja katsoo minua luottavaisena nappisilmillään. Sitä, miltä tuntuu, kun joka puolelta huudellaan Jassu Anna. Ja varsinkin sitä, millaiseksi itse tunnen itseni täällä: avoimeksi, hyväntuuliseksi, onnelliseksi. Tämä saari muovasi minusta uuden ihmisen.
Mutta kaikista näistä kokemuksista huolimatta Blue Star Ferries tulee maanantaina ja vie minut pois. Sitten tulevat kyyneleet. Pian on taas lähtöitkujen aika.
Vastaa