Tänään se taas saapui, tuo pelottava, sininen jättiläinen, joka ahmaisee ihmiset sisuksiinsa ja vie heidät pois: Blue Star Ferriesin autolautta. Kun näin sen, mahan pohjassa muljahti ikävästi, pulssi nousi, jalat menivät veteläksi ja mieleen nousi vain yksi asia. Ei vielä! En halua vielä lähteä. En vieläkään.
Tätä minulle ei ole tapahtunut vielä kertaakaan saarihyppelyllä, ehkä siksi, että olen tehnyt suunnitelmia ja hotellivarauksia etukäteen ja siksikin on ollut paitsi pakko, myös ilo jatkaa matkaa. Mutta nyt istun täällä rantakadun kahvilassa samaan aikaan haikeana ja tyytyväisenä: olen juuri hyvästellyt australialaiset ystäväni, jotka kaikki lähtivät pois, mutta helpottuneena siitä, että minun ei ollut pakko lähteä. En suoraan sanottuna ymmärrä ollenkaan, miksi en pysty lähtemään, mutta tunne on niin vahva, että sitä ei voi olla kuuntelematta.
Ehkäpä kerron teille tarkemmin, millainen paikka tämä maaginen Kastellorizo on, jonne ihmiset jämähtävät. En nimittäin suinkaan ole ainoa, jolle on käynyt näin.
Kun kokonainen kaupunki katosi
Kastellorizon historia on surullinen ja traaginenkin. Täällä asui ennen toista maailmansotaa noin 15 000 ihmistä ja kaupunki oli hyvinvoiva ja vauras. Saarella asui kauppiaita, käsityöläisiä, merenkulkijoita ja ylipäätään oppinutta väkeä. Heidän kotinsa olivat näyttäviä, uusklassista tyyliä edustavia, kaksi- tai kolmikerroksisia rakennuksia, joissa oli stukkokoristeita, marmoriportaat ja useita parvekkeita. He käyttivät muualta tuotuja kalliita kankaita vaatteissaan, joita somistivat hopeakorut, silkkihuivit ja talvella turkikset.
Sitten saaren ylle kerääntyi mustia pilviä. Ensin paha maanjäristys aiheutti mittavia vahinkoja 1926, mutta myöhemmin toisen maailmansodan aikaiset pommitukset ja laaja tulipalo 1943 tuhosivat kaupungin lähes täysin. Asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan pakolaisleireille Palestiinaan ja sieltä edelleen Egyptiin, Amerikkaan ja ennen kaikkea Australiaan. He, jotka palasivat myöhemmin, löysivät kotinsa täysin raunioina ja nekin harvat, pystyyn jääneet talot oli ryöstetty putipuhtaiksi.
Vanhoista kuvista näkee, miten rinne oli ennen täynnä taloja, joita oli kaikkiaan 800. Nykyään se on täynnä raunioita, ja joistakin voi vielä erottaa talon huonejaon ja uunin paikan. Keskellä entistä keittiötä voi nyt kasvaa granaattiomenapuu. Joillakin raunioilla on kyltti, jossa on omistajan nimi, sillä Australiaan muuttaneiden kastellorizolaisten jälkipolvet etsivät nyt juuriaan täältä ja rakentavat lomakotejaan sukunsa entisille maille, sille kotisaarelle, jota isovanhemmat jäivät ikuisesti kaipaamaan.
Minun kreikkalainen kotini
Uudessa majapaikassani, joka tuntuu aivan omalta, pieneltä kreikkalaiskodiltani, avaan aamulla ikkunaluukut ja haistan raikkaan tuulahduksen viereisestä sitruunapuusta. Laitan aamupalaa keittiössä ja nautin tomaatin mehevän kirpeästä tuoksusta, aamulla leipomosta haetun, vastapaistetun leivän rapeudesta ja ikkunasta tulvivan auringon lämmöstä ihollani. Napsaisen suuhuni pienen palan suolaista kefalotiria ja nostan tarjottimelle voileipien lisäksi kupin teetä ja mehulasin. Valutan hunajaa jugurtin päälle ja pilkon persikkaa ja makeita viinirypäleitä joukkoon. Aamiainen parvekkeella merimaisemaa tai pikkukujan elämää katsellen on mitä mainioin alku päivälle.
Tämä asunto on juuri remontoitu ja sen sisustus on sekoitus Skandinaviaa ja Kreikkaa. Tykkään todella paljon, tämä on kuin minulle tehty rauhallisine väreineen. Ulkoa taas väri on räväkkä persikanpunainen, jota koristavat valkoiset ikkunanpielet ja harmaat ikkunaluukut, ihastuttava. Kastellorizossa talot ovat korkeita ja värikkäitä, kaukana niistä Kyklaadien kuutioista, jotka ensimmäisenä Kreikasta tulevat mieleen.
Tämä on jo kolmas majapaikkani tällä saarella. Ensimmäisestä jouduin lähtemään neljän yön jälkeen pois, koska se oli täyteen buukattu. Seuraava, jossa yövyin viikonlopun yli, oli kauniin sinisen talon pohjakerroksen asunto, jonka oven takana odotti homeelta haiseva, raikkaan ruskealla sisustettu Neuvostoliitto ja jossa heräsin nenä tukossa. Ei kiitos. Siksi tämä ihana koti parvekkeineen tuntuu kuin lottovoitolta ja saa todellakin nähdä milloin raaskin täältä lähteä pois. Eikä minulla ole kiire minnekään.
Kreikkalaisten makujen lisäksi silmänruokaa
Satamakadun ravintolat tarjoavat hyvää, kreikkalaista perusruokaa. Pöydät on katettu satama-altaan reunaan, ja olipa päivä tai ilta, näkymä on ihastuttava. Athinan kalaravintolassa, bougainvillean kaartuvien oksien alla, maistoin järjettömän hyvää kalaa (king fish), mitä ikinä se sitten suomeksi onkaan. Kylmä lasillinen valkoviiniä maistui ihmeen hyvältä, vaikka en muuten sitä juuri juokaan.
Kreikassa kun ollaan, kissat tietysti päivystivät pöydän ääressä herkkupaloja odottaen. Jopa minä unohdin kissat, kun huomasin satama-altaan kirkkaassa vedessä lähestyvät valtavan kilven. Ravintoloiden työntekijät heittävät ruuan jämiä mereen, houkutellakseen jättiläismerikilpikonnia, jotka taas houkuttelevat turistit paikalle. Myönnän olevani sen verran turisti tässä asiassa, että katson niitä mielelläni, vaikka toisaalta en tykkää siitä, että villieläimiä syötetään.
Mistä tämä kaikki hyvä sataa ylleni?
Tässä saaressa on taikaa, enkä suinkaan ole ainoa, joka niin sanoo. Ihmiset ovat ystävällisiä, matkailijat juttelevat tuosta vain keskenään ja paikan yllä leijuu hyvän energian ilmapiiri. Mutta ei Kastellorizokaan toki ole kaikkien suosikki, ihmiset kuulemma joko rakastavat tai inhoavat tätä paikkaa, välimuotoa ei ole.
Minulle tämä saari on tarjonnut yllätyksiä toisensa jälkeen. Ensimmäisellä kerralla, kun kävelin linnalle, luokseni saapui kuin tilauksesta mukava nuori mies, joka osasi ottaa juuri sellaisia kuvia minusta, kuin halusin. Eräänä toisena aamuna minut kutsui kahvilaan vanhempi herrasmies, joka tarjosi lasin tuorepuristettua appelsiinimehua satamakadun aurinkovarjojen alla. Myöhemmin tapasin ihanan Ivonnen, jonka kanssa tunnin sisällä ensitapaamisestamme itkimme ja nauroimme yhdessä. Hän antoi minulle lahjaksi tekemänsä valokuvakirjan Kastellorizosta ja kutsui vielä myöhemmin illalliselle. Kun eräänä iltana kaipasin olkapäätä, luokseni saapui Rachel, jonka kanssa juttelimme elämän suurista ja pienistä asioista kahdella illallisella. Milloin ikinä olen jotain kaivannut, tämä saari on ojentanut sen minulle, kuin kukan kämmenellä.
Sain myös kutsun laivalla tapaamani australialaisparin häiden etkoille, jotka olivat vähän kuin polttarit, mutta ei sinne päinkään. Tarjolla oli juomaa, ruokaa ja mukavaa seuraa ja tutustuinkin moniin uusiin ihmisiin. Kun eräs rouva lähti juhlista kotiin päin, hän huikkasi minulle tervetulotoivotuksen huomisiin uuden talonsa tupareihin, ja osoitti talon sijainnin aukion laidalla. Kiitin kutsusta ja lupasin tulla.
Mutta ihmeellisin asia tapahtui, kun juhlien loppumetreillä, illan jo käännyttyä yöksi, Flora kutsui minut häihinsä. Olimme tunteneet toisemme tässä vaiheessa kokonaista viisi päivää. Hän sanoi, että monet ihmiset näissä häitä edeltävissä juhlissa olivat kysyneet, että kai kutsutte Annan myös häihin. Olin niin otettu, että kyyneleet eivät olleet kaukana. Eihän tällaista voi tapahtua. Tuntui kuin olisin muuttunut elokuvan hahmoksi, jolle kaikki nämä ihmeelliset asiat tapahtuvat. Hetki sitten täysin vieraat ihmiset, jotka muuttuvat pikakelauksella ystäviksi, ovat kestinneet, syöttäneet ja juottaneet minua täällä.
Häät olivat niin upea tapahtuma, että kirjoitan niistä vielä erillisen jutun. Haluathan varmaankin kuulla, millaiset ne olivat?
Vastaa