Teneriffan naapuri, Kanariansaarten villi kaunotar La Gomera on nappivalinta niille, joita eivät massaturismikohteet kiinnosta. Hyppää bussin kyytiin ja aja kauniisiin kyliin tai vaellusreittien äärelle, vihreiden laurisilva-metsien katveeseen. Nauti luonnon äänistä ja tuoksusta, pehmeästä polusta jalkojen alla.
Marraskuun harmaudessa bongasin Aurinkomatkojen kahden viikon äkkilähtölennot Teneriffalle. Lento oli seuraavalle päivälle klo 17, aikaa varaamisesta lähtöön oli alle 20 tuntia, joten ei jäänyt aikaa miettiä, minne perillä menisin. Playa de las Americasin hotellialue ei houkutellut, jostain tuli mieleeni La Gomera. Olin nähnyt Instassa siitä kuvia ja muistaakseni Aino Huilajan Pakumatkalla -kirjassakin käytiin siellä. Niinpä kentällä lueskelin lisätietoa saaresta ja hetken mielijohteesta päätin lähteä katsomaan, millainen paikka se on.
Laivat La Gomeralle lähtevät Los Cristianoksen satamasta, joka sijaitsee aivan hiekkarannan vieressä. Laivayhtiöitä on kaksi: Fred Olsen ja Naviera Armas. Vihreä, maahan maalattu viiva satamassa näytti tien lipputoimistoon, joten perille oli helppo löytää. Etukäteen googlasin aikataulut ja hinnat ja valitsin Armaksen, koska se oli edullisempi. Black Friday -tarjouksen vuoksi menolippu maksoi n. 26 euroa, normaalihinta on n. 45 euron luokkaa. Matka kesti alle tunnin ja sujui mukavasti isolla katamaraanilla.
Heti perillä San Sebastianin kävelykadulla tiesin, että osuin minulle sopivaan, pienen mittakaavan paikkaan, jossa olisi helppoa kävellä paikasta toiseen. Kadut olivat kapeita, värikkäät talot matalia ja mustahiekkainen ranta sijaitsi keskustan ja rantakadun kupeessa. Keskustassa oli paljon siirtomaa-ajan värikkäitä kivitaloja ja perinteisiä kanarialaistaloja puuparvekkeineen. Korkeuserojakaan ei juuri ollut, sillä keskusta oli tasaista, tosin osa kaupungista oli rakennettu kahden kukkulan päälle.
Pikkusaaren ihmeen hyvä bussiverkosto
Siihen saaren tasaisuus sitten loppuikin. Heti ensimmäisellä bussimatkalla kävi ilmi, että La Gomera on rotkojen ja vuoristojen saari, joka sai minut tuijottamaan bussin ikkunasta suu auki maisemien dramaattisuutta. (Onneksi busseissa oli maskipakko, niin en näyttänyt aivan niin pöljältä.) Vihreyttä ryöppyävät vuoren rinteet putosivat äkkijyrkkään, kapeaan rotkoon, joka nousi heti pohjalta uudelleen ylöspäin vastakkaisella puolella. Saari oli kuin valtava viherkumpu, joka oli tehty täyteen pohjaan asti ulottuvia viiltoja.
Ensimmäiset ajotiet rakennettiin saarelle vasta 1960-luvulla. Sitä ennen käytössä olivat lukuisat polut, joita nyt innokkaat vaeltajat tallaavat kävelysauvat viuhtoen. Ajotiet ovat hyvässä kunnossa, mutta erittäin mutkaisia. Vuoren rinnettä kiivetään ensin ylös neulansilmämutkissa kaartaen ja laskeudutaan sitten alas yhtä lailla kiemurrellen. Bussin ikkunasta näkyi usein alhaalla häämöttävä rotkon pohja, mutta minua ei pelottanut, nautin maisemista suunnattomasti ammattikuskin turvallisessa kyydissä.
Bussilinjoja on seitsemän, joista neljä lähtee pääkaupungista. Itse matkustin eniten linjoilla 1 ja 2 Garajonayn luonnonpuistoon, sekä saaren länsi- ja pohjoisrannikolle. Näiden linjojen bussit lähtivät aamulla 10.30 matkaan. Jos matkustaa busseilla paljon, kannattaa ostaa kahden euron bussikortti, sillä saa matkat puoleen hintaan.
Upeiden retkikohteiden saari
Ensimmäinen bussiretkeni vei minut saaren pohjoispuolelle. Hurautin suoraan kauimmaiseen paikkaan, Vallehermosaan (ihana laakso) joka oli nimensä mukainen paikka. Kaupunki sijaitsi upean vihreän laakson sylissä ja sen talot kiipesivät kukkulan rinteitä leikkisästi. Se näytti kauempaa kauniimmalta kuin läheltä. Siellä oli pieni keskusaukio ja muutama kuppila sen kupeessa, joitakin perinteisiä taloja, pieniä viljelypalstoja sekä kirkko kylän laidalla. Tykkäsin eniten laakson vihreydestä ja jylhistä rinteistä, jotka suojasivat kylää.
Agulo näytti upealta bussin ikkunasta katsottuna sininen meri ja usvasta nouseva Teneriffa ja Teide taustanaan. Se sijaitsee rannikolla, mutta kaupunki on jyrkänteen päällä ja meri on kaukana alhaalla. Uimaan saaren pohjoispuolella ei voi mennä, sillä uimarantoja ei ole ja merivirrat ovat vaarallisia.
Kaupunki oli idyllisen kaunis, perinteisiä värikkäitä taloja oli paljon ja mukalukivikaduilla vähän vilkkaampaa kuin hiljaisessa Vallehermosassa. Keskustassa oli menossa ekomessut, erilaisia luomutuotteita esiteltiin kojuissa, bändi soitti lavalla ja musiikki pauhasi espanjalaiseen tyyliin kovalla.
Bussimatka saaren länsirannikolle, Valle Gran Reyhin kesti pari tuntia, mutta olin taas aivan yhtä innoissani kuin aiemminkin. Tie kiemurteli, jos mahdollista, entistäkin mutkaisempia vuoristoteitä upeissa maisemissa.
Perillä huomasin, että alue on jakautunut kolmeen osaan. Ajoimme vuorenrinteille nousevan La Caleran kylän läpi, kunnes saavuimme Playa de la Caleraan. Pitkän, mustahiekkaisen rannan äärellä sijaitsevassa pienessä lomakeskuksessa havaitsin ensi kertaa saarella lomakohteen tunnelman. Toistaiseksi siellä oli vain muutamia hotelleja, mutta uskon alueen kasvavan tulevaisuudessa. Vaikka ranta oli hieno, aallot komeat ja palmut heiluivat lämpimässä tuulessa, en ihmeemmin ihastunut paikkaan. Minusta se oli jotenkin hengetön.
Kävelin parin kilometrin matkan Valle Gran Reyn pikkukaupunkiin, josta päätin mennä Fred Olsenin katamaraanilla takaisin pääkaupunkiin. Matkailutoimistossa oli kerrottu sen maksavan 10e ja olevan mukava kokemus. Hinta olikin 20e eli kymmenkertainen bussimatkaan verrattuna ja koko matkan ajan sain tuijottaa samoja karuja kallioita. Uskomatonta, että niiden takana on vihreääkin vihreämpi saari upeine maisemineen. Suosittelen bussimatkaa takaisinkin päin, ellet sitten pelkää korkeita paikkoja.
Vaeltajien saarella on reittejä kaikenkuntoisille ulkoilijoille
La Gomera on vaeltajien unelmakohde. Saarella on lukuisia reittejä, jotka kulkevat metsästä näköalapaikoille, rannoille ja kyliin hyvin merkatuilla poluilla. Saarella kasvaa suojeltua subtrooppista laurisilva-metsää, jonka ikivihreää puustoa peittää heleän vihreä sammal tai naava. Ylhäällä vuorilla on selvästi viileämpää, eikä tiheän metsän siimeksessä aurinkokaan paista, välillä tarvitsee toppatakin, välillä tarkenee t-paidassa. Lämmintä vaatetta, vettä ja evästä täyty kuitenkin aina ottaa mukaan.
La Gomera teki minustakin vaeltajan! Olin aivan innoissani kun sain matkailutoimistosta tarkat neuvot helposta noin kolmen kilometrin reitistä, jonka voisin kävellä polvivaivasta huolimatta ja jonka aloitus- ja päätepisteeseen pääsi bussilla. (Las Creses-Las Hayas) Pehmeää tietä pitkin oli ihanaa kulkea! Linnut lauloivat, tiheä metsä loi salaperäisen tunnelman ja ympärillä loisti laurisilva-metsän vihreän sävyt.
Tästä innostuneena päätin kokeilla muutamaa muutakin helppoa ja lyhyttä reittiä Garajonayn kansallispuistossa, joka on UNESCON maailmanperintökohde . Valitsin ne, jotka sijaitsivat upeiden näköalapaikkojen lähellä ja joiden lähellä oli bussipysäkki, kävelin muutaman kilometrin lenkin, söin eväät ja nautin maisemista. Ihmeellistä miten helppoa näille pikkuvaelluksille oli päästä, bussilla suoraan aloituspisteeseen.
Pension Victor, sisukkaille reissaajille
Koska lähdin reissuun ex tempore, en ehtinyt tutkia majapaikkoja, kun ei ollut itse kohdekaan vielä tiedossa. Päädyin San Sebastianin kävelykadun varrella olevaan vaatimattomaan Pension Victoriin, josta yläkerran huone irtosi 35 eurolla. Talo oli perinteinen, yli 200 vuotta vanha kanarialaistalo, jonka lattialankut narisivat ja ikkunoissa oli pelkät puuluukut, ei ikkunalasia ollenkaan. Ikkuna avautui kävelykadulle ja sen alla oli kummallakin sivulla kiinteä penkki, jolla oli kiva istua katselemassa ohikulkevia ihmisiä.
Sijainti oli loistava, sillä majoituksesta oli lyhyt matka niin rannalle, bussiasemalle, ruokakauppaan, ravintoloihin, satamaan kuin turisti-infoonkin, joka oli melkeinpä taloa vastapäätä. Vessa ja suihku olivat yhteiskäytössä käytävällä, mikä oli majoituksen huonoin puoli, varsinkin kun talo oli täynnä raksamiehiä, joiden mielestä vessan vetäminen joka lirauksen jälkeen oli ilmeisesti turhaa. Jos halusin pysyä saarella, ja minä halusin, ainoa vaihtoehto oli pysyä pensionissa, sillä San Sebastian oli täynnä purjehduskisaan starttaavia joukkueita, eikä missään ollut vapaita huoneita.
Olen haaveillut pitkään Madeiran matkasta, mutta epävakainen sää on aina mietityttänyt. Kun lähdin ex tempore La Gomeralla löysin juuri niitä asioita, mitä olin Madeiralta haaveillut löytäväni. Upeaa luontoa, vihreyttä, vaellusreittejä ja kaikki tämä vielä suotuisassa ilmastossa. Ehkä La Gomerasta tulee uusi vaeltajien ja luontoihmisten mekka?
Vastaa