Tainomainen näky aukeaa eteen kun merestä nousee korkea saari, jonka keskellä luostarin kirkontorni kurkottaa taivasta kohti. Mont-Saint-Michelin luostarisaari on viimein edessäni, vuosien odotuksen jälkeen.
Muistan nähneeni kuvan luostarista ensimmäisen kerran lukion ranskan oppikirjasta yli 30 vuotta sitten ja jo silloin ajattelin, että tuon haluan joskus nähdä. Kun saari ja luostarin korkealle tähyävä torni ilmestyivät bussin ikkunasta näkyviin, kyyneleet kihosivat silmiini. Mont Saint-Michel näytti niin ylväältä ja majesteettiselta taivaanrantaa vasten, kuin se olisi merestä noussut satumainen linna. Miltä sen on täytynytkään näyttää entisajan pyhiinvaeltajan silmissä! He eivät olleet siitä kuvia nähneet, korkeintaan piirroksen.
Saarelle pääsi aiemmin 1879 rakennettua pengertietä pitkin, mutta vuonna 2014 sen tilalle rakennettiin silta, jota pitkin perille pääsee bussilla, kävellen tai pyöräillen. Keinotekoinen pengertie katkaisi lahden kahtia, jolloin nousuvesi ei päässyt virtaamaan vapaasti ja rannoille kertyi suuria määriä lietettä. Nyt vuorovesi saa jatkaa ikiaikaista rytmiään sillan alla ja matkailijat pääsevät saarelle milloin vain.
Saarella on keskiaikainen kylä
Mont Saint-Michel ei ole vain luostari, vaan pieni kylä joka on rakennettu noin neliökilometrin kokoiselle saarelle. Kalliosaari nousee n. 80 metrin korkeuteen ja sen korkeimmalla kohdalla komeilee itse luostari. Kylässä on vain luostarille johtava pääkatu, joka nousee ylöspäin ja muuttuu lopussa portaiksi, sekä muutama kapea kuja. Portaita on kaikkialla eli vierailu vaatii kohtuullista kuntoa. Pärjäsin aika hyvin nivelrikkopolveni kanssa mutta kyllä se oli kipeä illalla.
Vierailupäiväkseni osui lauantai. Ensimmäinen bussi lähti Pontorsonista vasta klo 11, jolloin alueelle virtasi väkeä solkenaan. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta ovat rauhallisempia vierailuaikoja. Kun pienelle alueelle ahtautuu tuhansia turisteja kerralla, on koko ajan joku niskaan läähättämässä. Ihmisvirran mukana on kuljettava eteenpäin, muuten jää toisten jalkoihin.
Matkailutoimisto on pääkadulla heti nostosillan jälkeen. Sieltä sain hyvän kartan alueesta ja vinkin muurin päällä olevasta kävelyreitistä. Pakenin sinne pahinta ryysistä ja sieltä olikin hienot näköalat merelle, kohti mannerta ja alas ruuhkaiselle kadulle. Muurin päältä vei reitti myös luostarin alapuolella olevalle kapealle viheralueelle, minne moni oli kokoontunut piknik-eväiden kanssa puiden varjoon. Siellä oli rauhallisempaa kuin alhaalla kadulla, mitä nyt lokit syöksähtelivät leipävarkaisiin. Puistosta johti sivureitti aina luostarin sisäänkäynnille asti, eli jos pääkatu on täysin tukossa, kannattaa kiertää se tämän puiston kautta.
Saarelle ei ole sisäänpääsymaksua, mutta luostarin pääsylippu maksaa 11e. Ostin lipun vasta paikan päällä ja vältin jonot menemällä luostariin vasta kolmen maissa.
Luostarin lumoissa
Luostarivierailuun menee helposti tunti, minun tapauksessa yli kaksi, vaikka en edes käyttänyt laitetta, mistä olisi voinut kuunnella opastuksen. Luostarissa kuljetaan tiettyä viitoitettua reittiä pitkin ja pelkästään sen läpikulkemiseen menee aikaa. Portaita on paljon, ylös ja alas. Katsottavaakin riittää: suuria saleja, hämäriä huoneita, juhlava kirkkosali, kaunis sisäpiha goottilaisine pylväineen, kapeat kierreportaat ja valtava väkipyörä, jolla on aikoinaan vinssattu tavaraa ylös lihasvoimalla. Pyörä on niin suuri, että vangit mahtuivat kävelemään sen sisällä, luostari kun on toiminut Ranskan vallankumouksen aikaan myös vankilana.
Minun aikana kului sekä valokuvatessa että vain ihaillessa kaikkea näkemääni. Olin parhaalla näköalatasanteella pitkään ihailemassa sekä aavaa maisemaa, että kirkon tornia ja rakennusten runsaita yksityiskohtia. Ylhäälle oli melkoinen kipuaminen, joten oli kiva vain katsella alas, kun muurahaisen kokoiset ihmiset kipittävät sillalla. Myöhemmin illalla, laskuveden aikaan, ihmiset kävelivät hiekalla. Silloin hiekan keskellä erottui selvästi joki, josta vesi ei kadonnut laskuveden aikanakaan. Jälkeenpäin vasta tajusin, että hiekalla olisi kannattanut käydä kävelyllä, sieltä olisi ollut hieno kuvakulma saarta ja luostaria kohti.
Majoitus ja ruokailu
Sekä itse luostarisaarella että mantereen puolella, sillan lähettyvillä on useita hotelleja. Saaren hotellit ovat vanhoissa viehättävissä taloissa ja niissä on paljon portaita. Keväällä en työkiireiden vuoksi ehtinyt tutkimaan juna-aikatauluja Pariisista, minkä vuoksi hotellin buukkaaminen jäi. Kesäkuussa (kuukausi ennen matkaani) saaren hotellit olivat jo järjettömissä hinnoissa (n. 700e/2 yötä yhdelle). Niinpä päädyin varaamaan majoituksen Pontorsonin pikkukaupungista, joka on noin 10 km päässä Mont Saint-Michelistä. Tiesin jo etukäteen, etten tykkää olla niin kaukana kohteesta, mutta noilla hinnoilla se oli ainoa vaihtoehto. Pontorson oli pikkukylä, jonka pääraitilla oli joitakin ravintoloita, leipomoita ja kauppoja.
Mont-Saint-Michelin saarella on monta ravintolaa, kahvilaa ja yksi pikaruokapaikkakin, sekä ruokakojuja, joista voi napata jotain mukaansa. Tosin luulen, että mitään ruokaa ei saanut kovin pikaisesti, ainakin jäätelökioskeihin, patonkikojuille ja crepe-kahviloihin oli päivällä kymmenen metrin jonot.
Söin välipalana patongin (mitäpä muutakaan Ranskassa!) ja myöhemmin illalla simpukoita paikallisen siiderin kera. Pyhimyksen mukaan nimetyssä ravintola Le Saint-Michelissä oli liukuhihnaruokailun tuntua, kun annokset tuotiin pöytiin pika pikaa ja lasku kiikutettiin pyytämättä sanottuani etten ota jälkkäriä. Vaihtorahani tarjoilija vei vahingossa naapuripöytään, joka ei ollut vielä edes maksanut. Ihme sekoilua.
Auringonlasku johti peukalokyytiin
Museon vierestä bongasin valokuvagallerian, jossa oli upeita julisteita myytävänä. Auringonlaskukuvia katsoessani aloin miettiä miten voisin olla saarella iltakymmeneen asti, jolloin aurinko laskisi. Tiesin, että viimeinen bussi Pontorsoniin lähtisi seitsemän maissa, mutta mantereen puolelle pääsisi ilmaisella bussilla aina puoliyöhön asti. Sieltä taksi hotelliin maksaisi 15 euroa. Valokuvaaja neuvoi minua menemään bussilla parkkipaikalle ja soittamaan taksin sieltä. Kartasta katsoen näytti siltä, että hotellialue on aivan parkkipaikan vieressä, joten ajattelin että mikä ettei.
Totuus valkeni parkkipaikalla. Ei näkynyt vilaustakaan muista rakennuksista ja kuski sanoi, että hotellit ovat kolmen kilometrin päässä. Jäin katulampun valaisemalle autiolle pysäkille yksin, kun muut olivat sujahtaneet autoihinsa ja bussi kaasuttanut pois. Soitin uudelleen ja uudelleen taksin numeroon, mutta ranskankielinen automaatti vastasi joka kerta.
Tässä kohtaa tuumasin, että olisi ollut fiksumpaa jättää koko homma väliin, varsinkin kun auringon laskiessa taivaanranta oli pilvessä, eikä mitään upeaa värispektaakkelia syntynyt. Aikaa oli kulunut bussien odotteluun ja alkoi olla myöhä. Kun seuraava bussi saapui, ryntäsin sen luo kysymään kuskilta neuvoa. Mitä ihmettä voin tehdä? Tämä kuski ehdotti, että minun lienee pakko kysyä autoilijoilta voiko joku heittää minut hotelliini.
Eipä siinä auttanut muu kuin sännätä lippuautomaatille huutelemaan, onko kukaan menossa Pontorsoniin päin. Joku pysähtyikin, mutta he olivat menossa jonnekin muualle. Lopulta eräs vaalea nuori mies kysyi onko kaikki hyvin. Ei ole, huokaisin ja selitin tilanteen. ”Me voidaan viedä sinut sinne, mutta oletko varma että haluat tulla meidän kyytiin?” Viereen ilmestyi kaksi muuta nuorta miestä. En, teki mieli sanoa, mutta kun joukkoon liittyi vielä yhden tyttöystävä, ajattelin että on pakko uskaltaa. Alueella ei ollut silloin enää ketään muita.
Autossa avasin kännykästä karttasovelluksen ja seurasin auton kulkua että meneehän se oikeaan suuntaan, samalla kuskia neuvoen. Pääsimme perille Pontorsoniin lähempänä keskiyötä, seurue ryntäsi kebabille eikä huolinut rahaa kyydistä vaikka mielelläni olisin maksanut. Hei tajuat kai, että yksin ei pitäisi liftata tähän aikaan yöstä, vaalea nuori mies huikkasi vielä perääni. Tajuan! Onneksi kohdalleni osuivat liettualaiset pelastavat enkelit. Tai ehkä olin vielä Saint-Michelin itsensä suojeluksessa?
Miten sinne pääsee?
Matkustin Pontorsoniin suoraan lentoasemalta. Charles de Gaullen kentältä pääsi RER-junalla (linja B) Denfert-Rochereaun asemalle ja siellä vaihdoin metroon, joka vei Montparnasselle. RER-juna oli hidas, vaunu oli tupaten täysi ja hiostavan kuuma. Minulla oli vain käsimatkatavara, silti matka Montparnassen juna-asemalle kesti noin kaksi tuntia lennon laskeutumisesta.
Matkustin OUIGO-junalla Rennesiin, jossa vaihdoin Pontorsoniin menevään paikallisjunaan. Matkaan meni käytännössä koko päivä, sillä jouduin odottamaan sekä Montparnassella että Rennesissä. Maisemat olivat mitäänsanomattoman tylsät melkein koko matkan ajan.
Pontorsonin juna-asemalta lähtevällä bussilla (3e) pääsee perille luostarisaarelle asti ja bussit linkittyvät saapuviin ja lähteviin juniin. Jos tulet autolla, mantereella sijaitsevan suuren parkkipaikan luota voi hypätä ilmaisbussiin joka vie saarelle.
Vastaa