Olin noin viiden vanha, kun rallattelin iloisesti Menolippua, joka siihen aikaan oli listahitti. Liekö universumi kuullut toiveeni jo silloin, sillä kovin matkailuhenkiseksi elämäni onkin muodostunut. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun ostin pelkän menolipun maailmalle. Ja se tuntuu huikean vapauttavalta! Tulen takaisin kun siltä tuntuu.
Lähtöitkujen aikaan
Viime viikko oli yhtä suurta tunteiden myllerrystä. Oli viimeinen viikkoni tutussa työpaikassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä. Tuntui käsittämättömän haikealta jättää heidät kaikki ja samaan aikaan rinnassa kupli ilo siitä, että olin uskaltanut varata lennon heti sunnuntaille. Ja tällä kertaa pelkän menolennon! Minkäs teet, kun syvällä sisimmässäni asuu seikkailijaluonne, joka vaatii maailmalle, on sen kutsumusta aika ajoin toteltava.
Tunnelmat eivät olleet lentolipun varaamisen jälkeenkään pelkästään positiiviset, vaan pillahtelin itkuun tuon tuosta. Mutta tällainen olen aina ollut, uuteen siirtyminen vaatii kyyneleitä, odottipa edessä kuinka ihania asioita tahansa. Eikä viimeinen työpäiväkään sujunut ilman lähtöitkuja, se vaan kuuluu asiaan. Kun viiden vuoden freelance-vuosien jälkeen oli työporukka, mukavia ihmisiä joiden kanssa jakaa ilot ja surut ja heittää härskiä läppää, ei heitä kuivin silmin pystynyt jättämään. Terkut teille, ihanat!
Mun pakko matkustaa on jonnekin
Tutun ja turvallisen jättäminen oli vaikeaa. Tyhjän päälle hyppääminen tuntui hulluudelta ja samaan aikaan välttämättömältä. Halusin niin kovasti olla se ”ihan tavallinen tyttö”, joka on tyytyväinen kahdeksan tunnin työpäivään, väsyneisiin viikonloppuihin ja niihin lomapäiviin, joita työsuhteessa kertyy. Mutta vaikka kuinka yritin itseni siihen muottiin työntää, en ollut kovin tyytyväinen. Kai se on myönnettävä jo itsellenikin: en vain ole sellainen. Tarvitsen välillä villin loikan vapauteen, että jaksaisin taas arkea. Luulen, että se tekisi hyvää ihan kelle tahansa.
Matkakohteeksi valikoitui taas Kreikka, koska se vain kutsuu minua vuosi toisensa jälkeen. Baleaarien saaret ja Sardinia olivat myös harkinnassa, mutta koska tiesin, että haluan olla reissussa noin kuukauden, tiesin että Kreikassa elämä tulee paljon halvemmaksi.
Viime vuosina on tullut kierrettyä Kyklaadien saaria, minkä vuoksi halusin tulla pitkästä aikaa Dodekanesiaan, siis tänne Rodoksen lähisaarille. Kastellorizo oli ollut mielessäni joskus aiemminkin ja nyt kun löysin sopivan laivayhteyden tälle Kreikan eteläisimmälle saarelle, päätin lähteä ottamaan selvää, millainen paikka on kyseessä. Melko ihana, vai mitä?
Menolippu Rodokselle
Saavuin sunnuntai-iltana Rodokselle Aurinkomatkojen lennolla, josta maksoin 65e. Syksyllä on usein näitä sikahalpoja matkanjärjestäjien menolentoja tarjolla, joilla pääsee suoraan Ateenaa etelämmäs ja saarihyppely alkaa sujuvammin, kun voi skipata Pireauksen ja pitkän laivamatkan.
Aamulla heräsin 5.30, avasin ikkunat vielä pilkkopimeään aamuun ja laitoin kamppeet kasaan. Kuudelta taivas häämötti tummansinisenä, kuin toiveena uudesta aamusta, kun lähdin tepsuttamaan reppu selässä vanhan kaupungin kapeita kujia kohti satamaa. Hippokrateen aukiolla soi vielä popit täysillä ja muutama juhlija oli vasta matkalla kotiin päin. Matka satamaan kesti 20 minuuttia kiirettä pitämättä. Pikkurannalla näkyi olevan muutama uimari, ajattelin tietysti että nuoret railakkaan illan jälkeen, mutta paikalliset mummothan ne siellä olivatkin aamu-uinnilla. Ostin lipun Kastellorizoon vasta sataman lippuluukulta, kun etukäteen vähän jännitin, että ehdinkö tähän laivaan.
Laivamatka sujui niukan ja kalliin aamiaisen merkeissä sekä meren kimallusta katsellessa, ja voitteko kuvitella, näin delfiinin hyppivän laivan vieressä! Siitä tuli hyvin kiitollinen olo, voisiko tämä matka enää paremmin alkaa kuin delfiinien saattamana.
Tutustuin matkalla australialaiseen perheeseen, joka oli myös matkalla Kastellorizoon. Heillä oli ihana matkan tarkoitus: viettää häitään saarella, josta kummankin suku oli lähtöisin. Kun mainitsin, että etsin hotellia, he näyttivät minulle laivalta tuttavansa, jolla on hotelli. Kuinka ollakaan, asia järjestyi jo laivalla ja sain hotellin hyvään hintaan, 40 euroa/yö, joka tällä saarella on edullisin hinta mihin olen törmännyt. Juuri tästä Kreikassa tykkään, asiat järjestyvät, kun ei turhaan hötkyile, vaan antaa niiden järjestyä ihan itsekseen.
Kastellorizo oli rakkautta ensi silmäyksellä. Vaikka laivalla jo kuulutettiin matkustajia siirtymään alakannelle satamaan tuloa varten, minä kipaisin kannelle vielä kurkkaamaan, miltä saari vaikuttaa. Ihanaltahan se näytti! Pieni, sievä, värikäs, kodikas, kreikkalainen, mutta pikkuisen toisella tavalla kuin muualla. Myös majoitukseni oli mieluisa, juuri minulle passeli, yli sata-vuotiaassa talossa oleva simppelisti, vanhan ajan tyyliin sisustettu huone. Pöydällä odotti pullo viiniä, kyllä kiitos!
Vapaana hyvän tunnelman saarella
Menolipun ostin puhtaasti käytännön syistä: koska en löytänyt sopivaa paluulentoa, enkä toisaalta tiennyt, milloin haluan palata takaisin. Mutta nyt kun olen ollut matkalla kohta viikon, huomaan, miten hyvä päätös se olikaan. Olen vapaa kulkemaan miten vain, vailla aikatauluja. En ole varannut yhtään hotellia, en yhtään laivaa ja voin olla tällä ensimmäisellä saarella niin kauan kuin haluan. Olin suunnitellut, että olen täällä maanantaista perjantaihin, mutta hups, perjantai meni jo ja edelleen kuljen Kastellorizon kujilla. Tämä saari vetää minua puoleensa magneetin tavoin. En vain halua lähteä vielä.
Miksi lähtisin? Tuntuu hyvältä olla täällä, eri tavalla hyvältä kuin yleensä. Ei siksi, että loikoilisin auringossa lukemassa kirjaa tai ottamassa sata valokuvaa maisemista ja itsestäni kauniissa mekossa, vaan siksi, että täällä on hyvä tunnelma ja ihania ihmisiä. Nautin siitä, että voin vain olla täällä, katsella ajan kulumista, tuijotella turkoosina kimmeltävää merta ja pulahtaa välillä sen virkistäviin aaltoihin.
Kun kirjoitan tätä, ilta on saapunut ja istun juuri rantakadun vähän syrjäisemmällä pätkällä katsellen vastarannan taloriviä ja tummaan veteen heijastuvia valoja. Aallot lyövät hiljalleen satama-altaassa ja jostain leijailee grillatun mustekalan tuoksu. Kuu valaisee maisemaa niin, että takana häämöttävä vuori erottuu tummenevaa taivasta vasten. Katselen, kuuntelen ja haistelen kreikkalaista elämää ja otan välillä huikan valkoviiniä. Ei itketä enää.
Vastaa