Kymmenen vuotta sitten monikaan ei ollut vielä Kroatiassa käynyt ja minä hehkutin sen kirkkaita vesiä, vanhoja kivitaloja ja kaunista luontoa kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan. Moni menikin ja ihastui. Olen käynyt Kroatiassa seitsemän kertaa, joista viisi ensimmäistä matkaa tein peräkkäisinä vuosina. Joka kerta, kun kone nousi kohti kotimaata, katselin kaihoisana ikkunasta turkoosia merta ja ajattelin, että sinne oli päästävä uudestaan. Kroatia oli suuri rakkauteni, kunnes eräällä matkalla tuuli kääntyi.
Muistan vieläkin elävästi sen, kun kymmenen vuotta sitten saavuimme Kroatiaan, perille Rovinjin kaupunkiin. Olin matkalla siskoni perheen kanssa, pojat olivat 11 ja 13, eli sopivasti teini-iän kynnyksellä ja valittivat kuumassa, Ljubljanasta lähteneestä bussissa, eikö tämä matka lopu koskaan.
Viiden tunnin bussimatka oli kieltämättä koettelemus. Slovenian upean vehreät maisemat vaihtuivat heti Kroatian puolella kuivempiin ja talot köyhempiin. Mitä pidemmälle bussi eteni Kroatian rannikolla, sitä enemmän takapenkki maukui takaisin Slovenian puolella nähtyihin turistirysiin trampoliineineen ja vesiliukumäkineen. Bussi saapui Rovinjiin sellaista reittiä, että itse kaupungista ei näkynyt vilaustakaan, ennen kuin olimme perillä. Minä jaksoin uskoa loppuun asti, että kohde, jonka olin erään matkatoimiston julisteesta (mistä ja milloin, en muista) bongannut, olisi ihana. Ja niin se oli. Rovinj lumosi meidät kaikki. Otimme vain muutaman askeleen värikkäiden talojen reunustamaa pääkatua pitkin, kun olimme jo aivan myytyjä. Se, jos mikä, oli rakkautta ensisilmäyksellä!
Lomalla ihmeellisessä satumaailmassa
Meillä oli pieni asunto vanhan kaupungin kujan varrella, josta oli näkymä kattojen yli, kohti kirkon tornia. Pääskyset viuhtoivat taivaalla varsinkin iltaisin ja edelleen niiden kimeät skriik-äänet tuovat mieleeni Rovinjin ja lomakotimme. Ikkunalaudalla oli ihana istua ja katsoa auringonlaskun punaiseksi värjäämää taivaanrantaa ja punatiilikattoisia taloja, jotka hehkuivat iltavalossa vieläkin punaisempina. Siinä hetkessä oli sellaista vilkkaan lomapäivän jälkeistä rauhaa, jonka muistaa vielä näin vuosien jälkeenkin.
Olimme Rovinjissa kesäkuussa, eikä siellä ollut juurikaan turisteja, ei ainakaan mitään tungosta. Saimme vaellella kapeita kujia omassa rauhassamme ja ihmetellä tuhansien askeleiden kuluttamien katukivien kiiltoa. En muista missään muualla nähneeni tuollaisia, noin sileitä, suorastaan liukkaita katukiviä. Pojatkin sanoivat, että voiko olla tällainen kaupunki, missä katukivetkin ovat näin kauniita. Rovinjin kaduilla tuli tunne, että on kävelyllä satumaailmassa. Se oli esteetikon unelma, prinsessan päiväuni ja keijukaisten kotikaupunki, silkkaa satua koko kaupunki.
Pikkupoukamia ja huikaisevan kirkasta vettä
Parasta Rovinjissa oli sen ainutlaatuinen tunnelma, värikkäiden talojen kauneus ja ilo siitä, että paikka ylitti kirkkaasti korkeat odotukseni. Uima-rantojen puolesta taas Rovinj ei ollut parhaasta päästä. Rannat olivat pieniä poukamia, joihin oli keskustasta hellesäällä melko uuvuttava kävelymatka. Kävimme muutamalla rannalla, kunnes löysimme sattumalta minimaalisen poukaman kirkon tornin lähettyvillä kulkevan rantakadun alapuolelta. Rantaosuudelle mahtui hädin tuskin tusina ihmistä, ja ympäröiville kallioille toinen mokoma, mutta ehkä juuri poukaman pienuus teki siitä niin sympaattisen. Täällä oli mukava käydä pulahtamassa turkoosin veden syvyyteen.
Sveti Andrein saarella, jonne teimme päiväretken, oli kiva pieni ranta, jolla vesi oli vielä kaupungin rantojakin kirkkaampaa. Kroatian rannat ovat pikkukiveä tai kalliota suurelta osin, samoin täälläkin. Mutta mikäpä siinä kallion siloisella pinnalla oli köllötellessä, auringon lämmöstä nauttien. Siellä sukeltelin ensimmäistä kertaa Eliaksen uimalaseja lainattuni ja oivalsin pinnan alaisen maailman kauneuden. Jäin kerrasta koukkuun. Nykyään en lähde matkalle ilman snorkkelia tai uimalaseja, vedenalaisten maisemien katselu on matkojeni must-juttuja.
Huimaavan upea paikka!
Yksi nähtävyys ylitse muiden (ihan kirjaimellisestikin!), oli Pyhän Euphemian kirkko ja nimenomaan kirkon torni. Itse kirkosta minulla ei ole juurikaan muistikuvaa, vaikka se varmaan ihan hieno olikin. Sen sijaan 60 metriä korkea kellotorni, jonka mallina on käytetty Venetsian Pyhän Markuksen kirkon tornia, on jäänyt mieleeni sitäkin paremmin.
Kärsin korkean paikan kammosta sekä uteliaisuudesta nähdä uusia asioita, joka voi olla kinkkinen yhdistelmä. Kun tähän soppaan vielä sekoitetaan krooninen polvivaiva, ymmärtää jokainen järkevä ihminen, että kiipeäminen kirkon torniin ei ollut ehkä se parhain idea. Minä en olekaan aina se kaikkein järkevin ja siksi tässäkin tapauksessa uteliaisuus vei voiton ja ostin muiden mukana lipun torniin (20 kn?), jonne oli 192 porrasta. Ja millaisia portaita!
Onneksi en tiennyt etukäteen, millaisista portaista oli kyse, muuten olisin luovuttanut heti alkuunsa. Puiset portaat muistuttivat melkeinpä tikapuita, niin kapoiset ja jyrkät ”avoimet” askelmat olivat. Toisella puolella portaita oli kaide, toisella seinä. Portaiden keskikohta, se mihin jalat olivat useimmin astuneet, oli keskeltä kuopalle kulunut. Kamalinta portaissa oli se, että niiden välistä näki koko ajan alas asti, kun askelmien välissä ei ollut ”takaosaa”. Minua huimasi niin paljon, että jalat tutisivat ja vaikka takerruin kaiteeseen ja yritin olla katsomatta alas, vilkkui pudotus koko ajan jalkojen alla. Siskoni Kaisa tsemppasi minua parhaansa mukaan tasanteelta toiselle, jossa hetken saatoin levähtää neliömetrin kokoisella läntillä.
Mutta näkymät ylhäältä kohti kaupunkia, olivat jokaisen tutisevan askeleen arvoiset! Upea kaupunki levittyi allemme ja bongailimme tuttuja paikkoja. Tuolla on se ranta, jolla kävimme, tuolla tori, tuolla purjevenesatama ja hei katsokaa, tuolla on meidän kotimme narulla roikkuvine pyyhkeineen!
Rovinj oli kaikkea mitä toivoa saatoimme ja enemmänkin. Siitä Kroatia-rakkauteni alkoi ja sitä kesti kuusi vuotta. Sinä aikana ehdin käymään Dubrovnikissä, Korculassa, Hvarin ja Bracin saarilla, Splitissä, Baska Vodassa, Krkin saarella ja Pulassa.
Mistä ryppy rakkauteen?
Viimeisin matkani Kroatiaan oli kaksi vuotta sitten, pienelle Soltan saarelle, joka on Splitin edustalla. Solta oli pieni ja sievä, mutta ensimmäinen pettymys oli merivesi, joka oli todella kylmää. Ravintoloissa näytettiin yleisesti hapanta naamaa, vaikka kuinka itse yritit hymyillä ja ruoka oli paikoin naurettavan huonoa, pakastevihanneksia. Splitissä turistien määrä oli kasvanut muutamassa vuodessa huomattavasti, niin että kaduilla piti kulkea jonossa, mikä ei varsinaisesti nosta tunnelmaa. Sääkin oli harmillisen pilvinen.
Kaikkein eniten ärsytti Splitissä leipomon työntekijöiden huijausyritys, jossa kassakuittiin ujutettiin keksittyjä tuotteita. Eikä siinä vielä mitään, kun heti huomautin asiasta, ei kukaan heistä nähnyt mitään eroa viiden ja seitsemän tuotteen välillä, vaikka nostin ostamani viisi tuotetta pussista tiskin päälle. He kaikki laskivat, että tiskillä on sama määrä tuotteita, kuin kuitissa. Täytyy sanoa, että eläissäni en ole nähnyt niin typeriä ämmiä missään päin maailmaa. Tokihan he vain yrittivät huijata minua, mutta uskoivatko he ihan oikeasti, että minä en osaa laskea seitsemään ja että yhden ja saman pullan voi laskea kahteen kertaan, niin kyllä tulee seitsemän tuotetta.
Tuon matkan jälkeen sain Kroatiasta tarpeekseni, enkä ole sinne sen jälkeen kaivannut. Voi toki olla, että joskus sinne vielä matkustan, sillä maasta on kuitenkin niin paljon hyviä muistoja. Muutama saari on vielä takataskussa, jotka tekisi mieli nähdä. Mutta siihen tiettyyn leipomoon en kyllä ikinä enää mene! 😀
Kuvat ovat sekä vuodelta 2008 että 2011, jolloin kävin Rovinjissa uudestaan. Vanhat kuvat on suurimmaksi osaksi ottanut siskoni Kaisa Matthiasson.
Vastaa