Tähänkö me nyt kuollaan kaikki, oli ajatukseni Skopelitis-laivan kyydissä, kun kova tuuli heitteli pientä laivaa korkeassa aallokossa. Laivan keula nousi ja laski tasaisin väliajoin, kunnes suuren aallon kohdalla se suorastaan putosi tyhjyyteen. Vatsanpohjassa kouraisi kuin vuoristoradassa. Vesimassan jysähtäminen laivan kylkiä vasten aiheutti valtavan pamauksen ja olin varma, että laiva hajoaa kappaleiksi ja uppoamme siihen paikkaan.
Merimatka Koufonissilta Amorgokselle oli kammottava. Olin ajatellut kirjoittaa blogia, lukea kirjaa, syödä eväitä. Eipä tullut mieleenkään! Järjetön keinuminen ja uppoamisen ajattelu osoittautui kuitenkin pienemmäksi murheeksi kuin oksennuksen haju, joka pian levisi pieneen, umpinaiseen tilaan. Ei puhettakaan, että kannelle, raikkaaseen ilmaan olisi voinut mennä, liian vaarallista. Pahaa oloa helpottaakseni kuuntelin Suomimusaa napit korvilla. ”Isä olen täällä maailman toisella puolen…äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen…”
Samalla muistin, etten ollut ilmoittanut kenellekään millä laivalla ja minne olin menossa. Kylmän rauhallisesti järkeilin, että lipussa olevan nimeni perusteella omaisille osataan kyllä tarvittaessa ilmoittaa, jos kuolen. Eikö ollutkin mieltä ylentäviä ajatuksia, kaukana kotoa! Ihme kyllä, en loppujen lopuksi pelännyt kamalasti, enkä itse tullut huonovointiseksi yökkäysten keskellä. Kahden ja puolen tunnin vuoristorata-ajelun jälkeen saavuimme Aegialin pieneen kylään.
Hymyilevä aasi ja keimaileva kissa
Aegialin kylä, jonka olin valinnut kohteekseni Amorgokselta, oli kyllä ihan söpö, mutta jostain syystä se ei oikein sytyttänyt. Jotain olisin siihen kaivannut, kodikkuutta ehkä ja ihan varmasti aurinkoa. Sää oli harmillisen pilvinen ja tuulinen, jopa kolea. Koko ajan piti olla fleece ja farkut, ei puhettakaan kesämekosta, no, olihan toisaalta juuri vaihtunut lokakuu. Kävin kävelyllä kylän yläpuolella ja kohtasin lähinnä aaseja (vai muuleja?) ja kissoja. Pyynnöstäni ne innostuivat poseeraamaan kameran edessä.
Jostain syystä Aegialissa oli jotenkin surumielinen tunnelma. Kesäkauden loppu häämötti sielläkin ja sai minut haikeaksi. Tyhjä uimaranta näytti hylätyltä, eikä viileä vesi houkutellut. Päätinkin etsiä sopivan retkikohteen seuraavalle päivälle.
Ihmeellinen, upeiden maisemien luostari
Lähdin aamulla klo 11 bussilla katsomaan saaren kuuluisaa Panagia Chozoviótissan luostaria. Noin 40 minuutin bussimatka saaren läpi oli jo itsessään elämys, kun ajoimme ylhäällä vuoristotietä vuohia väistellen. Meri oli sinistäkin sinisempi ja kimmelsi kauniina kaukana alhaalla. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ihanaa!
Luostari oli upea kokemus! Se näytti kuin kallioon liimatulta, ihmeelliseltä, epätodelliselta luomukselta. Häikäisevän valkoisena se loisti ruskean kallion kyljessä, merelle päin tähyillen.
Matka bussipysäkiltä luostariin kesti 20 minuuttia, josta vartin verran hankalia, luonnonkivistä tehtyjä, epätasaisia portaita pitkin. Ylöspäin oli helpompi mennä, mutta alaspäin sai olla kieli keskellä suuta, leveät askelmat kun vielä viettivät alaspäin. Kreikassa on usein tällaisia portaita: askelma, metri tasaista, askelma, tasaista, paitsi että tasainenkin osuus on muhkuraista luonnonkiveä. Tuolle polulle pitää olla hyvät kengät! Itse pärjäsin Merrelin sandaaleillani, tärkeintä on, että pohjissa on pitoa.
Luostarin pihalta avautui upea maisema sinisenä hohtavalle merelle. Missään meri ei ole ollut näin sininen kuin täällä ja sitä jatkui silmänkantamattomiin. Aivan upea näky!
Minun matkani tyssäsi heti alkuunsa siihen pihalle. Kissanpennut pitivät siellä majaansa: kaksi mustavalkoista, yksi keltasävyinen, yksi ruskeankirjava. Kun istuin kiveykselle, kesyin kissoista puski syliini ja kääriytyi siihen kerälle kehräämään. Siihen loppui minun kiireeni luostariin, vaikka tiesin, että se oli enää alle tunnin auki. Eihän siitä raaskinut nousta! Onko suloisempaa ääntä kuin kissan kehräys!
Luostarin sisään johtivat niin jyrkät portaat, että polvea sai nostaa ihan tosissaan. Pääovi oli pieni, ehkä metrin korkuinen ja kapeakin, jopa minä jouduin kömpimään siitä läpi. Sisällä odotti lisää jyrkkiä portaita ja naulakko, josta sai lisätä vaatetta, jos oma ei ollut sopivaa. Jouduin laittamaan t-paidan päälle neuletakkini, eikä legginssitkään olleet soveliaat, niiden päälle kietaisin huivini hameeksi.
Sisällä luostarissa pääsi vain kahteen pieneen kappeliin ja näköalaparvekkeelle. Kierroksen jälkeen talo tarjosi lasillisen vettä ja likööriä. Munkkien tekemä yrttilikööri oli maustettu kanelilla, neilikalla, sitruunanlehdillä ja hippusella minttua. Se oli yllättävän hyvää.
Istuin ikkunan ääreen ja katselin sinistä ulappaa likööriä siemaillen. Siinä samalla tuli mieleen, millaista elämä täällä mahtaa näille kolmelle munkille olla. Onko luostarissa talvella kylmän kosteaa, kesällä paahtavan kuuma mustissa kaavuissa? Maisemat ovat kyllä upeat, mutta kuka ylipäätään haluaa vielä nykypäivänä munkiksi?
Täydellisen luostariretken jälkeen täydellinen lounashetki
Yksinkertaisen herkullinen linssisalaatti, lasi valkkaria ja ennen kaikkea upea näkymä merelle, varpaat hiekalla, aaltojen loiske metrin, parin päässä, vedessä kimmeltävä auringonloiste, tässä on kaikki mitä tarvitsen juuri nyt.
Amorgos oli lopulta suuri yllättäjä, alkupettymyksen jälkeen aloin ihastua saareen yhä enemmän. Tympeyskin johtui aluksi lähinnä tuulisesta ja pilvisestä säästä. Kun aurinko alkoi paistaa, mielialani kohosi raketin lailla kohti korkeuksia. Tällaisista päivistä imen energiaa koko pimeän talven varalle. Ne tekevät hetkellisesti autuaan onnelliseksi.
Vastaa