Tilos, tuo eläkeläisten, litteiden rantakivien, autioiden kujien ja valtavien keltaturkkisten kissojen kreikkalaissaari opetti minulle, että joskus on ok olla tekemättä yhtään mitään.
Ensivaikutelma Tiloksesta oli suoraan sanottuna melko ankea. Päivä oli kääntymässä illaksi, kun saavuin ja Livadian rantakadulla kävellessäni vastaan tuli lähinnä suljettuja tai puolityhjiä tavernoita. Asiakkaiden keski-ikä huiteli lähempänä kahdeksaakymmentä ja he söivät vaitonaisina niin kuin ikänsä toisensa tunteneet usein tekevät. Kadulla vastaan tullut koirakin oli niin raihnainen, että hyvä kun sen jalka nousi. Tervetuloa seniorilomalle, Anna! Vaikka pidän pienistä ja hiljaisista paikoista, tämä oli vähän liikaa. On eri asia olla pienessä, eloisassa paikassa, kuin pystyyn kuolleessa kylässä vanhusten keskellä.
Varamaani hotellikaan ei ollut häävi, no mitä 25 euroa maksavasta huoneesta voi toisaalta odottaakaan, kuin 70-luvun sisustuksen vahakangaspöytäliinoineen ja sijainnin kaukana rannasta, jyrkän mäen päällä. Olin varannut sen Bookingista vain siksi, että minulla olisi edes joku paikka ensimmäiseksi yöksi.
Onneksi löysin ruokapaikakseni vähän virkeämmän paikan, jossa oli myös perheitä ja kissojen perässä häärääviä lapsia. Illalla bongasin vielä rantakadulta Elli Bay -hotellista tilavan ja todella siistin huoneiston, jossa oli erillinen makkari (hyttysverkko sängyn yllä!) ja keittiö/olohuone sekä terassi aurinkovarjoineen aamiaista varten. Hinta 30e/yö. Varasin sen kolmeksi yöksi ja sovimme, että siirryn sinne seuraavana aamuna.
Megalo Chorion autiot kujat ja kohtaaminen bussissa
Seuraavana päivänä hyppäsin bussiin pikkuruiselta keskusaukiolta ja nautin jo valmiiksi pääsystä uusiin maisemiin. Bussi kulki karun maiseman halki kohti Megalo Choriota, jota luulin vilkkaammaksi, paikallisten asuttamaksi saaren ”pääkaupungiksi”. Kauempaa bussin ikkunasta katsottuna se vaikuttikin houkuttelevalta. Valkoiset talot kiipesivät kukkulan lakea kohti ja toivat eloa kuivan karuun maisemaan.
Mutta perillä totuus paljastui. Sen nuutuneempaa kylää en ole kuunaan nähnyt. Taisin nähdä kapeilla kaduilla yhden työmiehen, en ketään muita. Suljetut ikkunaluukut ja hiljaiset pihat seurasivat toistaan. Myöhemmin kuulin, että monet ulkomaalaiset ovat ostaneet talon sieltä ja viettävät aikaa kylässä lähinnä keväällä ja kesällä. Kun kausi on ohi, vakikävijät ovat kotonaan ja kujat autioina.
Paluumatkalla kohtasin bussissa nuoren naisen, joka jutteli kahdelle vanhemmalle herrasmiehelle. Höristin korviani, kun nainen kertoi asuvansa saarella ja tienaavansa elantonsa kustannustoimittajana ja kirjoittavansa kirjoja itsekin. Siinä vaiheessa minäkin avasin suuni ja utelin, miten hän on saarelle päätynyt. Hän kertoi kierrelleensä Kreikan saarilla ja ihastuneensa Tilokseen. Tiloksen ensimmäisistä vuosista hänen ensimmäinen kirjansakin, Falling in Honey, kertoo. Olin aivan myyty. Siinä elävänä edessäni oli nainen, joka eli minun unelmaani. Unelmani ei ollutkaan siis utopistisen mahdoton, kun hänkin oli sen toteuttanut.
Näiden tähtien alla
Toisena iltana, kun olin muuttanut viihtyisään majapaikkaani rannalle, tuli sähkökatkos. Olin juuri menossa nukkumaan, mutta päätinkin hipsiä rantaan tähtiä katsomaan. Kuljin pihan poikki yöpaidassa, neuletakki ympärilleni kietaistuna. Aallot loiskivat rantakiviä vasten ja tummalla taivaalla loistivat tuhannet tähdet.
Tuo öinen, hiljainen hetki muutti käsitykseni Tiloksesta. En ollut heti ymmärtänyt saaren syvintä olemusta. Mummojärkytys ja se, että Tiloksella oli vielä hiljaisempaa kuin Kastellorizossa, piti ensin hyväksyä, ennen kuin silmäni avautuivat näkemään tämän pikkusaaren ainutlaatuisuuden. Tilos on sympaattinen paikka jossa voi olla tekemättä mitään. Koska mitään tekemistä ei ole – eikä tarvitsekaan olla.
Kyläjuhlat pikkukalan kunniaksi
Koko Tiloksen tunnelma muuttui, kun osuin kolmantena iltana sattumalta keskelle kyläjuhlia, joita vietettiin Livadian aukiolla, kahden plataanipuun katveessa. Juhlien sankarina oli pikkukala, joka oli kesän jälkeen palannut takaisin näille vesille. Tarjolla oli talkootyyppisesti tehtyä ruokaa, kansantansseja ja tietenkin hemmetin kovalla soivaa kreikkalaista kansanmusiikkia. Maksoin vitosen annoksesta, jolla oli kaalisalaattia, hummusta, leipää ja neljä rapeaksi grillattua kalaa, päivänsankaria itseään tietenkin. Turistiravintolassa annoksen hinta olisi ollut vähintään kolminkertainen.
Söin kansantansseja katsellen ja yritin setviä ruotoja muovihaarukalla hämärässä iltavalaistuksessa. Ei muuten ihan helpoin yhdistelmä. Onneksi oltiin aukiolla, jolla oli ihan ok heitellä ruodonjämiä maahan. Kala oli herkullista ja tunnelma taivaissa, kattoa kun ei ollut.
Minusta hienointa oli se, että tämä juhla oli paikallisten oma, johon sattumalta osuin mukaan, eikä mikään turisteille järjestetty kansantanssishow. Aluksi oli esitys, jossa naiset tanssivat farkuissa ja valkoisissa paidoissa, lapsilla taas oli punaiset T-paidat ja intoa täynnä hekin hyppelivät lukuisia eri askelkuvioita. Hienoa, että perinteet elävät ja muuntautuvat nykypäivään sopiviksi.
Esitysten jälkeen koko kylä tanssi yhdessä erilaisissa kokoonpanoissa. Oli vanhuksia ja lapsia, teini-ikäisiä ja kolmekymppisiä, miehiä ja naisia. Jokainen heistä tanssi silkasta tanssin ilosta, ei viihdyttääkseen minua, turistia. Pieni ja hiljainen, melkein kuolleelta tuntunut Tilos heräsi äkkiä eloon ja tarjosi yhden tämän matkan hienoimmista elämyksistä.
Seurana meri, kirja ja kissat, sillä muuta en tarvitse
Juhlia seuraavina päivinä aloin vasta toden teolla lämmetä Tilokselle. Tämähän oli täydellinen saari neljän viikon matkani viimeiseksi saareksi. Niin pieni, että ei ollut tarvetta ryntäillä retkille, valokuvaamaan tai edes kiertämään kylää. Sai vain sulatella kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä ja tuijotella merta. Päätin jäädä vielä kahdeksi päiväksi.
Tiloksen kissoistakin riitti iloa. Ne olivat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, suuria, suorastaan lihaviakin ja usein keltaturkkisia. Muilla saarilla kissat lähes poikkeuksetta tappelevat tai väistävät toisiaan, mutta täällä näin sekä hellästi toisiaan puskevat, että halailevat kissat. Heti kuvan ottamisen jälkeen toinen tosin huitaisi toista nenille. Niin kissamaista!
Päiväni kuluivat lähes samalla kaavalla. Heräsin, hain leipomosta ja kaupasta aamiaistarpeita, söin terassilla, relasin hetken ja kävin pienellä aamukävelyllä rannalla. Ruotsalaiset eläkeläiset olivat grillaamassa itseään jo silloin. Sitten pakkasin rantavarusteet, levitin aurinkorasvat ja lähdin rannalle kirjan kanssa. Asetuin usein puun varjon läheisyyteen, johon keskipäivän kuumuudessa siirryin. Välillä pulahdin tietysti yhä lämpimään mereen uimaan. Lokakuun puolivälissä päivän lämpötila nousi vielä 25 asteeseen ja ylikin.
Makoilin pyyhkeelläni melko suurten, mutta litteiden rantakivien päällä, katselin välillä turkoosina kimmeltävää merta, välillä sinisenä hohtavaa taivasta, kunnes taas keskityin kirjaani. Silloin tällöin napsin viinirypäleitä suuhuni. Ei ollut aikataulua, ei kiirettä minnekään. Vasta auringon laskettua vuoren taa pakkasin tavarani ja kävelin läheiseen rantahotelliini, varmana siitä, että huomenna voin viettää yhtä joutilaan päivän, jos haluan.
Viimeisenä iltana kävelin sattumalta pikkukaupan ohi ja silmäni osuivat sinikantiseen kirjaan. Kannessa luki Falling in Honey, kirjoittanut Jennifer Barclay. Vaikka reissureppuni oli jo ääriään myöten täynnä ja aivan liian painava, kirja oli ostettava. Talven pakkasiltoina se kuljettaa minut takaisin Tilokselle.
Tilos sijaitsee Rodokselta luoteeseen. Sinne pääsee esim Blue Star Ferriesin autolautoilla tai Dodekanesian Seawaysin katamaraaneilla. Matka kestää 2-3 tuntia.
ps. Neljän viikon Kreikan matkani alkoi Korfulta, jatkui Albaniaan, Meteoraan, Galaxidiin, Kastellorizoon ja päättyi Tilokselle. Koska alkutaival oli hektinen aloitin kirjoittamisen vasta Kastellorizossa. Korfusta ja muista kohteista tulossa blogiin juttua toivottavasti piakkoin.
Vastaa