Milloin minä muutuin matkailijana niin, että kenkien ja vaatteiden haalijasta tulikin maisemien metsästäjä? Milloin myöhään kukkuja muuttui kuudelta herääväksi aamuvirkuksi, joka nousee katsomaan auringonnousua? Milloin kalleimmaksi aarteeksi muodostui kivikkoiselta polulta löytynyt käkkyräinen oksa tai aaltojen sileäksi hioma kivi? En tiedä, mutta sen tiedän, että muutos on tapahtunut ja nyt se on tärkeä ja pysyvä osa minua. Kun heräsin, kännykän kello näytti 6.22. Mikähän siinä on, että Suomessa en koskaan herännyt töihin tähän aikaan, mutta täällä Kastellorizossa taas en osaa nukkua pitkään. Päätin, että nyt on juuri oikea aika nousta ja kiivetä katsomaan auringonnousua linnan raunioille. Kun nousin linnalle johtavia jyrkkiä metalliportaita, joiden kaiteesta tarttui metallin haju käsiini, näin oranssin pilkahduksen…

Tänään se taas saapui, tuo pelottava, sininen jättiläinen, joka ahmaisee ihmiset sisuksiinsa ja vie heidät pois: Blue Star Ferriesin autolautta. Kun näin sen, mahan pohjassa muljahti ikävästi, pulssi nousi, jalat menivät veteläksi ja mieleen nousi vain yksi asia. Ei vielä! En halua vielä lähteä. En vieläkään. Tätä minulle ei ole tapahtunut vielä kertaakaan saarihyppelyllä, ehkä siksi, että olen tehnyt suunnitelmia ja hotellivarauksia etukäteen ja siksikin on ollut paitsi pakko, myös ilo jatkaa matkaa. Mutta nyt istun täällä rantakadun kahvilassa samaan aikaan haikeana ja tyytyväisenä: olen juuri hyvästellyt australialaiset ystäväni, jotka kaikki lähtivät pois, mutta helpottuneena siitä, että minun ei ollut pakko lähteä. En suoraan sanottuna ymmärrä ollenkaan, miksi en pysty…

Tarina Kastellorizosta jatkuu. Aurinkoinen retkipäivä siniselle luolalle ja St. Georgen saarelle oli jotain sellaista, mitä en kovin usein yksin tee. St. Georgen saari oli hyvin erikoinen yhdistelmä: aurinkotuolit, vähäpukeiset auringonottajat ja pieni, valkoinen, kreikkalaisortodoksinen kirkko vierekkäin. Taivaallista aurinkosuojaa tarjolla. Kävelin ensimmäisenä iltana satamakadulla, kun huomasin mainoskyltin sinisestä luolasta. En kovinkaan usein lähde yksin matkustaessani retkille, mutta tämän kohdalla tiesin, että tuon haluan nähdä. Eikä retken hintakaan päätä huimannut, vain 10 euroa. Ensimmäinen koju tarjosi lähtöä klo 9. Ajattelin, että melko aikaisin, kun aamulla pitäisi käydä ensin leipomossa ja syödä aamupala ennen lähtöä. Seuraava tarjosi lähtöä varttia vaille kymmenen. En erityisemmin tykännyt miehen lipevän limaisesta tyylistä, (mulle ei tarvi lässyttää noita…