Skopelos, sä veit mun sydämen

Eihän se toki ollut ensimmäinen kerta. Sydän-parka on koetuksella jokaisen Kreikan matkan jälkeen, jokaiselle saarelle lienee jäänyt palanen sydäntäni. Ei Jorgokselle, eikä kenellekään muulle, vaan merelle, auringolle, valkoisille taloille, sinisille ikkunaluukuille, virkatuille pitsiverhoille ja pelargonioille, kaikelle sille mikä tekee Kreikasta Kreikan.

Mikä siinä Skopeloksessa oli sitten niin ihanaa?
Ensinnäkin itse kaupunki on todella kaunis. Skopelokselle tulimme siskoni Kaisan kanssa Alonissoksen saarelta kesäkuisella saarihyppelyllä. Heti satamasta nähtynä kaupunki oli hurmaava. Tiesin heti että tästä paikasta tykkään.
Neljän kukkulan päälle rakennettu kaupunki on esteetikon unelma. Katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa, aina se näyttää yhtä houkuttelevalta. Sellainen kauneus saa minut hyvin onnelliseksi, tuntuu että suu kääntyy hymyyn ihan väkisin.

Ihan erilaista kuin muualla Kreikassa
Skopeloksella ei näe oikeastaan ollenkaan tasakattoisia laatikkomaisia taloja, joita Kreikassa muuten on paljon, varsinkin Kyklaadien saarilla. Talot ovat kolmikerroksisia ja niissä on punainen, tiilinen harjakatto. Toinen Skopelokselle tunnusomainen piirre ovat puiset, värikkäät parvekkeet, joissa on katos varjostamassa pahimmalta paahtelta.
Ovet ja ikkunaluukut ovat usein tummanruskeita, mutta niitä tyypillisiä Kreikan-sinisiäkin näkyy paljon. Kuulimme, että ainoita sallittuja sävyjä ovat ruskea, sininen, vihreä ja harmaa, muista saa sakot. Aika erikoinen tapa pitää kaupunki yhtenäisen näköisenä. Minkähän verran mahtaa pinkkien ikkunaluukkujen omistaja joutua maksamaan? Ja toisaalta: tarvitseeko Kreikassa maksaa sakkoja?

Niin aito vielä!
Skopelos on tunnetumpaa naapuriaan, Skiathosta selvästi hiljaisempi, tekisipä mieli myös sanoa aidompi. Vähemmän turisteja, enemmän paikalliselämää ja kuitenkin riittävästi kauppoja, ravintoloita ja kivoja kahviloita. Kukaan ei tyrkyttänyt kaduilla minkään sortin mainoksia, eikä yrittänyt heittää sisään ravintoloihin. Ihana rauha.
Tapasimme mukavia ihmisiä niin kaupoissa, kaduilla kuin ravintoloissa. Heidän kanssaan saattoi jutella mistä vain, yhdenkin kadulla tapaamamme miehen kanssa juttelimme puolisen tuntia mm. revontulista, Suomesta ja Islannista, Skopeloksen asuntomarkkinoista, säästä ja kissoista.

Tutustuimme myös samassa ihanassa majatalossa olleeseen perheeseen, joka teki lomallaan sen, mistä olen kautta aikojen itse haaveillut, siis todellakin haaveillut vain ”oispa ihanaa” -tyylisesti, jonka totetuminen ei oikeasti käy edes mielessä: he menivät ja ostivat Skopelokselta talon, ikioman talon! Kun kuulin tästä, olin aivan kylmillä väreillä, mitään noin upeaa en muista vähään aikaan kuulleeni.
Vanhemmat olivat ihan tavallisia duunareita, ei mitään kroisoksia. He itse sanoivat olevansa sekä peloissaan, että hyvin innoissaan, talon ostaminen oli heille selvästi iso asia ja samalla hullu hyppy tuntemattomaan.
Pääsimme käymään heidän talossaan. Voi että tuntui ihanalta nähdä innostus heidän kasvoillaan, kun he kertoivat miten taloa tullaan remontoimaan. Yllättävän siistissä kunnossa se oli, pientä pintaremonttia vailla. Söpö, pieni kreikkalainen talo ja ihanat siniset (tietenkin!) pariovet parvekkeelle!

Oi miten kirkasta vettä!
Saari on ihanan vihreä ja metsäinen. Kun ajoimme bussilla Panormoksen rannalle, bussi mutkitteli vehreiden pinjametsien halki ja toiselta puolelta vilahteli merta ja välillä pieniä poukamia, joissa vesi oli uskomattoman turkoosinvihreää. Katsokaa nyt tätäkin kuvaa, miten kirkasta vesi on!

Harmi kyllä, sekin ranta, jonka summissa valitsimme, oli pilattu aurinkopedeillä ja varjoilla. Miksi pitää luonnonkauneus aina uhrata turismille? Löysimme toisesta laidasta alueen, jossa oli vähän puun varjoa ja omaa rauhaa. Keski-ikä jätettiin rannalle ja mereen hypättiin uimarenkaan ja lapsenmielisyyden kera pelleilemään. Ihan perusnelikymppinen tässä rantaleikeissään:

Voi kunpa tänne voisi vielä jäädä
Jotenkin kaikkein ihaninta Skopeloksella oli se, kun käveli kaupungin katuja ja lukemattomia portaita ja joka nurkan takaa löytyi jotain kaunista katseltavaa. Oli paljon kissoja ja aivan valtavia katteja olikin, en ole niin isoja nähnyt Suomessakaan, oli tuoksuvia kukkia, leikkiviä lapsia, kivoja kauppoja paikallisine tuotteineen, kauniita taloja, värikkäitä ovia, kaikkea ihanan kreikkalaista.

Lähdön hetki koitti ihan liian nopeasti. Olimme varanneet Skopelokselle saarihyppelystä vain kaksi ja puoli päivää – ihan liian vähän! Oli todella haikeaa lähteä! Monesta kaupasta ja ravintolasta meille vilkutettiin, jotkut tulivat halaamaankin. Sydämellisten ihmisten sydämellinen saari. Jäi kaipuu takaisin noihin tunnelmiin.