Leros – luovan hulluuden saari?

”Leros ei ole kovin kummoinen. Leroksella ei ole mitään nähtävää. Lerokselle ei kannata mennä.” Näin minulle Lerosta kuvailtiin.
Ai ei vai? Katsokaa vaikka itse, miten kaunista siellä oli! Mikä ihana turkoosin sinisenä hehkuva meri!

Lerokselle lähtemistä käänsin ja väänsin moneen kertaan. Patmos oli kaunis saari ja Captain’s House hotellin huone niin viihtyisä, että sieltä ei olisi tehnyt mieli lähteä ollenkaan. Omistajatkin olivat mukavia, aamupala hyvä ja se sänky – aivan ihana.

Yölaiva, jolla aion mennä Ateenaan kulkee Rodokselta päin ja koukkaa ensin Lerokselle, sitten Patmokselle. Olisin siis aivan yhtä hyvin voinut mennä sen kyytiin Patmokselta. Mutta. Kun nyt kerran olen näin lähellä, niin miksen kävisi katsomassa samalla miltä Leros näyttää. ”Ei sinne kyllä kannata mennä”, Captain’s Housen omistajakin sanoi. ”Korkeintaan päiväksi, kaksi päivää on liikaa. Siellä on vain hullujen huone, ei muuta.”

Olin lukenutkin jo etukäteen, että mielisairaala ja aikanaan saarelle sijoitetut poliittiset vangit olivat pitäneet turistit pitkään loitolla Lerokselta. Mutta ehkä se onkin vain hyvä asia? Ehkä Leros onkin juuri näiden vuoksi säilynyt kreikkalaisempana kuin muut alueen saaret, jotka turismi on valloittanut yksi toisensa jälkeen.

Jätin asiasta päättämisen niin viimetinkaan, että vasta perjantaiaamuna, samana päivänä kun olin joko lähdössä tai jäämässä, päätin lopulta lähteä. Mieli teki jäädä Patmokselle, en olisi millään jaksanut pakata ja taas siirtyä uuteen paikkaan, mutta sitten sanoin itselleni haloo. Jos et nyt mene, niin harmittaa. Mikä saarihyppely se sellainen on, missä jämähdetään yhteen ja samaan paikkaan? Yksi jämähdys nyt vielä sallittakoon, muttei kahta. Matkaan nainen!

Niin sitten kävin ostamassa lipun samaiseen katamaraaniin, jolla saarelle tulinkin. Laivan lähtiessä ajattelin, että oli oikea päätös lähteä. Matkustaminen on itsessään jo niin antoisaa. Laivamatkalla juttelin brasilialaisen ja kreikkalaisen miehen kanssa. Brasilialainen pähkäili miten pääsee Ateenaan ajoissa, eikä tiennyt mennäkö saman tien Kosille vai Rodokselle asti ja mistä hypätä yölaivan kyytiin. Hän vain intti, miten typerää on, kun laivat eivät voi kulkea joka päivä, taloudellinen tilanneko tässä nyt on takana. Voi että oli ärsyttävä jäppinen! Ota hyvä mies asioista selvää ennen kuin tulet tänne huutelemaan mielipiteitäsi.

Kreikkalaisen kanssa juttelin siitä, mitä taloudellinen tilanne on tavallisille ihmisille aiheuttanut. Minimipalkka Kreikassa on 580 euroa/kk. Ateenassa, missä vuokrat ovat kalliimpia, toimeentuleminen on hankalaa, sillä lähes koko palkka voi mennä vuokraan. Saarilla on helpompaa, sillä suurin osa ihmisistä omistaa talon, jossa asuu ja turismista saadaan tuloja.

Olen huomannut, että ruokakaupoissa tuotteet ovat joko Suomen hinnoissa tai kalliimpia. Hammastahnat, shampoot ja deodorantit ovat kaikki naurettavan kalliita. Siinä missä meillä saa eurolla pikkuhammastahnan, täällä se maksaa 2,50 – 3,50e ja samat meillä myytävät parin euron dödömerkit olivat neljästä eurosta ylöspäin. Jugurtti se vasta kallista on! Yksi pikkujugurtti (2 dl) voi maksaa 1,50e, kolmen pakkaus 4,50e. Siis anteeksi vaan, kenellä on varaa syödä näitä? ”Mihin sun palkka menee? Puolet vuokraan ja puolet jukraan.”

Työttömyysprosentti on tällä hetkellä 30%, aika karu luku. Mies ei vaikuttanut kovin toiveikkaalta.  Hän kertoi, että viimeiset kolme vuotta ovat olleet huonoja ja koko ajan ollaan menty huonompaan suuntaan. Sanoin, että kyllähän EU auttaa Kreikkaa, mutta ei hän senkään uskonut pelastavan tilannetta tavallisten, työtä tekevien ihmisten näkökulmasta. Mihin se kaikki EU-raha sitten menee? Meillä vain puhutaan Kreikan tukipaketeista ja persut vouhkaavat miten kreikkalaiset saavat meiltä kaiken ilmaiseksi. Mutta tavallista kreikkalaista tämä raha ei kyllä näytä tavoittavan.

Kun saavuin Lerokselle, Elefteria-hotellin Luna oli minua vastassa satamassa. Kuten arvasinkin, hotellin taso oli kaukana Patmoksen reppureissaajan luksusluokasta. Elefteriassa palasin takaisin ankeaan todellisuuteen. Huone olisi muuten ihan ok, mutta lämmityslaite ei toimi. Niinpä olen nukkunut kahtena yönä päälläni legginssit, villasukat, t-paita, pitkähihainen ja fleece. Huivi meinasi unohtua! Raivostuttavien hyttysten vuoksi (jotka valvottivat kumpanakin yönä), sidoin lopulta huivin päähäni. Pikku mummo täällä päivää!

Niitä pirulaisia ei meinannut saada millään hengiltä! Heti kun laittoi valot päälle, niin inisijöistä ei näkynyt merkkiäkään. Muutaman sain sentään tapettua, mutta ininää sain kuunnella silti koko yön. En siis todellakaan nukkunut hyvin. Ja jos ei nuku hyvin, niin kaikki muukin alkaa ärsyttää, kuten se, että hanasta tulee vain kylmää vettä (okei, jos odottaa viisi minuuttia, niin tulee lämmintä) ja uima-altaassa lilluu vihreän liman seassa tyhjiä tölkkejä. Kausi on ohi, mutta silti. Eikö sitä voisi tyhjentää kokonaan? Kammottavan näköinen!

Vali vali. Oisko pitänyt vaan jäädä Patmokselle? Ei. Näköala hotellistani on aivan ihana! Kuvitelkaa tämä sama vielä iltavalaistuksessa, jolloin linna loisti kuin kultainen kruunu kukkulan huipulla. Niin kaunis! Sitä näkyä sain katsella iltaisin, ennen kuin kävin nukkumaan (tai siis jahtaamaan hyttysiä murhanhimo silmissäni).

Leros vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta paikalta, hyvin kreikkalaiselta. Turismia on vähän ja ne hotellit, joita olen nähnyt, sulautuvat muiden rakennusten joukkoon. Alindan lahdella en ole tosin käynyt, siellä hotelleja on enemmän. Arkkitehtuuriltaan tämä poikkeaa muista saarista. Täällä on paljon värikkäitä, kartanotyyppisiä taloja, jotka antavat paikalle italialaisen leiman.

Italialaisethan valloittivat saaren 1912 (kuten kaikki muutkin lähialueen Kreikan saaret) ja rakensivat tänne paljon ennen toista maailmansotaa. Mussolinin haaveena oli rakentaa Lakkista fasistinen mestariteos art deco -taloineen. Nyt jäljellä on enää Lakkin rantakadun rapistuvat, suuruudenhulluutta henkivät talot muistuttamassa tästä aikakaudesta.

Agia Marinan ja Pantelin lahdenpoukamat sijaitsevat noin kahden kilometrin päässä toisistaan ja niiden välisellä kannaksella sijaitsee Platanoksen kylä, jossa yövyin. Pantelin rannalla sain nauttia vielä kerran rannalla olosta, vaikka oli jo lokakuun loppu. llma oli hämmästyttävän lämmin, mutta vesi jo viileää. Muutama minua rohkeampi näytti käyvän uimassa. Nautin pelkästään veden katselustakin ja laineiden liplatuksesta. Agia Marinassa kävin seuraavana päivänä katsomassa kalastajien touhuja ja kissojen kujeita.

Rannalla oli tavernoita vieri vieressä (osa jo suljettuja) ja kun näin erään tavernan hiekalla olevat pöydät ja tuolit, päätin, että täällä haluan syödä. Voiko mikään olla sen kreikkalaisempaa? Tämä oli vasta ensimmäinen paikka, jossa kaikki esteetikon toive-elementit kohtasivat: että voi istua rannalla juuri oikean sävyisillä sinisillä tuoleilla ja katsella syödessään merta ja kalastajaveneitä. Tämän enempää ei voi pyytää. Tai no hei, otetaan vielä valkoviinilasillinen!

Mutta parasta Leroksella oli, kun pääsin katsomaan Göran Schildtin taloa. Luna, hotellin omistaja, kertoi olevansa Christine Schildtin ystävä ja että tämä on saarella parhaillaankin. Luuletko, voinko käydä ottamassa kuvia talosta, kysyin. Tottahan toki, mene vain juttelemaan Christinelle, hän on oikein mukava ihminen.

Tähän väliin on ehkä syytä selvittää, että Göran Schlidt (1917-2009) oli suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoitti matkoistaan Daphne-purjeveneellä Välimerellä ja jonka kirjojen siivin pääsin Kreikkaan omalta kotisohvaltani jo viitisentoista vuotta sitten.

Luulen lukeneeni kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, mutta aion ehdottomasti hakea yhden uudelleen lainaan. Dianan saari -kirjassa hän kertoo elämästään vaimonsa Christinen kanssa Leroksella 60-luvulta 70-luvulle, talon rakentamisesta ja sulautumisesta paikalliseen elämään.

Minua Göranin elämässä kiehtoi tietenkin kaksi asiaa: halu nähdä maailmaa, tutkia sitä omaan tahtiin, omalla tavallaan ja sitten kirjoittaa siitä. Hmmm, taidanpa tehdä täsmälleen samaa parhaillaan.
Toinen mainio kirja aiheesta on Camilla ja Magnus Lindbergin kirja Leros, jossa taas kerrotaan nykyajan näkökulmasta Schidtien elämästä Leroksella ja mikä merkitys heillä on ollut saarelle. Ilokseni huomasin, että Leroksella järjestetään Göran Schildtin muistoregatta, mikäpä sopisikaan paremmin muistoksi miehelle, joka rakasti purjehtimista.

Täytyy myöntää, että nolostutti vähän mennä pimputtamaan ventovieraan ovikelloa ja sanomaan, että tervepä vaan, tulin muuten moikkaamaan sinua. No, osasin olla vähän korrektimpi ja esitin asiani ruotsiksi Christinelle. Hän näytti vähän hämmentyneelle, vielä siinäkin vaiheessa, kun ”puolustuksekseni” sanoin Lunan ehdottaneen, että voisin tulla kurkkaamaan, miltä täällä näyttää.

Mutta vanhemman suomenruotsalaisen rouvan arvokkuudella hän hoiti tilanteen ja tuli juttelemaan kanssani pihalle. Hän kertoi sulkeneensa jo vanhan talon talvea varten (tontille on sittemmin rakennettu uusi talo), mutta voin käydä katsomassa pihaa, jos haluan. Tottahan toki! Siellä oli kaikki ne yksityiskohdat, joista olin kirjoista lukenut. Upea aaltokuvioinen mosaiikki, jonka mustat ja valkoiset rantakivet oli tuotu Daphnella, tervetuloa-teksti ja vuosiluku oven edessä sekä isoja koristeruukkuja eri puolilla pihaa.

Olin todella otettu, että pääsin käymään siellä, paikka kun ei ole mikään museo, vaan yksityiskoti edelleen. Olin hetkellisesti niin onnellinen! Se, että pääsee käymään paikassa, josta on lukenut, ja jonka on mielessään kuvitellut tietynlaiseksi, sellaisen näkeminen on varsin sykähdyttävää. Silloin pysähtyy miettimään, miten ihmeessä sain kokea tällaistakin. Vieläkö ne pyhimykset minulle pieniä lahjojaan heittelevät?