Olympos, Olympos, tuo kylistä kaunein?

Ihme ja kumma, pääsin kuin pääsinkin lopulta Olympokseen! Mutta hilkulla oli. Aamulla päätin varata huoneen Nikos Hotellista Diafanista, eli Olympoksen lähellä olevasta satamakylästä. Kun avasin sähköpostini, sinne oli tullut eräältä Irinalta, Olympoksessa sijaitsevan hotellin omistajalta, viesti. Olin nimittäin kysynyt sieltä majoituksen hintaa sähköpostilla. Asunto oli normaalisti 60e, mutta minulle hän olisi antanut sen 50 eurolla, liian kallis kuitenkin. Kyselin samalla häneltä, osaako hän kertoa millä tavalla pääsisin Olympokseen Pigadiasta. Ja siihen liittyen hänellä oli minulle uusi vinkki.

Hänen tuttunsa, Minas tulee tänään käymään Pigadiassa ja voisin päästä hänen kyydillään. Minaksella on myös hotelli, jonne voin mennä yhtä lailla. Viestiin hän oli lisännyt Minaksen puhelinnumeron ja hotellin nimen. Googletin huvikseen hotellin ja se näytti aivan ihanalta! Vanhanaikainen sänky, samantyyppinen kuin Maria-mummolla ja upea näköala kohti kylää ja merelle. Ajattelin käydä vastaanotossa kysymässä, voisivatko he sieltä soittaa (pihinä kun en itse halunnut kreikkalaiseen numeroon soittaa), mutta siellä ei ollut ketään paikalla.

Punnitsin eri vaihtoehtoja. Ehkä on kuitenkin helpointa mennä Nikos Hotelliin, sinne kun pääsee kolmelta iltapäivällä lähtevällä laivalla, eikä tarvitse miettiä sen enempää. Regina-hotellista soitettiin lähtiessäni Nikosille ja kerrottiin minun olevan tulossa. Halasin hotellin omistajan Popin ja lupasin lähettää hänelle valokuvat, jotka meistä otettiin.

Kävelin reppu selässä satamaan ja löysin Hania III-nimisen laivan. Seurasi naurettavaa panikointia. Jostain syystä pelkään laivoihin/veneisiin nousemista järjettömän paljon. Vene keinuu aaltojen tahdissa ylös, alas ja lisäksi heiluu lähemmäs ja kauemmas laiturista. Milloin on oikea hetki hypätä kyytiin? Nytkin veneen ja laiturin väliin jäi kolo, jonne olisin helposti mahtunut luiskahtamaan. Veneen rahastaja ojensi minulle kätensä, mutta en pystynyt silti ensi yrittämällä loikkaamaan veneeseen. Noloa, mutta minkä sitä pelolleen voi. Lopulta pääsin kyytiin, kun vene keinahti taas vähän lähemmäksi laituria.

Säätä oli sanottu hyväksi, ei ole juurikaan aaltoja. Eipä! Keinunta kesti puolitoista tuntia ja välillä tuntui kuin olisimme menneet jossain Linnanmäen laitteessa tai ajaneet tiellä, jossa oli koko ajan vuorotellen jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Istuin yläkannella ohjaamon takana tuulensuojassa, siihen eivät pärskeetkään lentäneet, kuten penkeille. Hyvin reissusta selvisin, ei tullut edes huono olo.

Kun laiva oli perillä, kapteeni heitti minut autollaan Nikosin hotelliin, ohjasi minut huoneeseen ja sanoi, että Nikos tulee noin tunnin päästä. Kiittelin kyydistä ja jäin ihmettelemään, että tässäkö sitä nyt sitten istutaan odottamassa.
Huone oli karmea. Lakanat olivat likaiset ja aivan koiran (?) karvoissa, tyynyliina erityisen kamala. Kaikki oli vähän rempallaan, vessanpytty likainen ja suuri parvekekin jotenkin ankea. Odottelin siellä aikani ja tuskailin huoneen kamaluutta. No, älä huoli, kyllä kai tässä yksi yö menee. Huokaus.

Huoneen ankeutta katsellessani mieleen nousivat upeat kuvat Olympoksessa olevasta hotellista, siitä jonka omistajan puhelinnumero minulla oli laukussa. Pengoin sen esiin ja ajattelin että hitto vie, aina ei voi nuukailla. Nyt kyllä soitan ja kysyn mitä yö siellä maksaa: 40 euroa. Yritin tingata sen 35 euroon, mutta tuloksetta. Aika paljon, ajattelin, mutta menköön. Minas lupasi tulla hakemaan minut satamasta 20 minuutin päästä. Jätin Nikosille lapun pöydälle, jossa luki: ”Hello! The room is dirty. I go to another hotel.” ja kävelin satamaan odottamaan kyytiäni.

Juttelin satamassa kahden saksalaisen tytön kanssa. He kertoivat majoittuvansa Diafanissa ja ihmettelivät, miksi menen Olympokseen yöksi, senhän näkee aivan hyvin päiväretkelläkin. No ajattelin, ett se nyt vaan vaikuttaa ihanalta ja huone on jo varattu, eikä toisia ohareita saman päivän aikana kannattane tehdä.
Kieltämättä Diafani vaikutti kivalta paikalta ja ensimmäistä kertaa juuri siellä minulle tuli tunne, että Kreikassahan sitä ollaan kuin ollaankin. Papat istuivat iltaa kahvilassa ja paransivat maailmaa, kliseisyydessäänkin se riitti antamaan paikalle aidon kreikkalaiskylän tunnun.

Aika tuntui olevan venyvä käsite, 20 minuuttia tuplaantui ja muuttui lopulta tunniksi ennen kuin kyytini saapui. Alkoi jo vähän pinna kiristyä, kun tiesin, että aikaa on niin vähän. Tarkoitus oli katsella kylää heti illalla, herätä aikaisin aamulla ja lähteä 12.45 laivalla Diafanista Rodokselle. Kun kylä tuli vuorten takaa näkyviin, se näytti aivan yhtä houkuttelevalta kuin niissä postikorteissa, joista olin sitä ihaillut.

Kylän pääkatua, kapeaa rappusista muodostuvaa kujaa kulkiessani tuli tunne, että oli oikea ratkaisu tulla tänne yöksi. Anemos hotellin huone on ihana! Korkeaa, parvimaista sänkyrakennelmaa kutsutaan sohvasängyksi. Se on yksinkertaisesti tosi hieno. Sen lisäksi huoneessa on pöytä, jääkaappi (joka töröttää rumana huoneen nurkassa esteetikon silmää piinaten) ja peili. Yksinkertaista. Vessa on ok, mutta suihkuverho puuttuu, minkä soisi kuuluvan 40 euroa (alehintaan) maksavaan huoneeseen.

Mutta parveke tekee tästä huoneesta jotain ainutlaatuista. Näköala aukeaa sekä merelle, auringonlaskun suuntaan, että kylään, joka nousee rinteessä kuin pienistä palikoista tehtynä. Häikäisevä näkymä. Juuri tämän näkymän vuoksi ajattelin, että olisi ihanaa olla täällä vähän pidempään ja kirjoittaa parvekkeella. Niin teen juuri parhaillaan! Kun nostan katseeni näytöltä, eteeni avautuu tämä maisema. Olen myyty.

Huoneen hinta on yllättäen muuttunut niin, etten enää edes tiedä paljonko tulen maksamaan. Kävin Minaksen kanssa eilen syömässä tämän tädin pitämässä ravintolassa (vuohenlihaa tomaattikastikkeessa ja paikallista makaronia) ja kesken ruokailun hän sanoi, saat muuten sen huoneen 35 eurolla. Ai jaa, totesin, pahus sentään, olisi pitänyt sitten samantien tingata kolmeenkymppiin. Uskokaa tai älkää, loppuillasta hinta oli 30 euroa. Tässä hotellissa hinta määräytyy pärstäkertoimen mukaan ja onnekseni tällä pärställä saa tingattua hyvin. 🙂 En edes tiedä vielä millaisen edun yritän kahden yön hinnasta saada, 50 euroa yhteensä?

Olympoksen kylä on aivan käsittämättömän ihana. Aamupäivän täällä vaellettuani oli selvää, että haluan jäädä toiseksi yöksi. Tämä paikka on sellainen, mihin en ole törmännyt koskaan, omalaatuinen ja aito ja niin kreikkalainen kuin vain olla ja osaa.

Kaikki kylän mummot käyttävät perinteistä mustavalkeaa asua, johon kuuluu musta huivi päähineenä ja kirjailtu esiliina. Päivän aikana olen törmännyt monta monituista kertaa mieheen, joka taluttaa muulia milloin kapealla kujalla, milloin portaissa. Muuli kantaa käsittääkseni sementtiä rakennustyömaalle. En tiedä montako kuvaa olen muulista ottanut. Monta. Sentään joitakin kertoja olen pystynyt olla kuvaamatta, kun he ovat ohittaneet minut. Vuohet laiduntavat kylän käsittämättömän jyrkillä rinteillä ja äsken ne kulkivat kadulla vapaina.

Ja kissoja riittää joka kadunkulmalle! Olen saanut uusia kissakavereita, jotka ovat tulleet puskemaan jalkojani ja lähteneet seuraamaan minua. Voi sitä höpötyksen määrää. Varmaan kylällä puhuvat, että se on se suomalainen tyttö, joka puhuu kaikille kissoille.

Silti ei voi väittää, että aika olisi pysähtynyt täällä. Turistilta yritetään nyhtää rahat pois, osta kaunis huivi, osta käsintehty maalaus, osta rannekoru (näyttää Aasiasta tulleelta rihkamalta), osta, osta, osta. Ystävälliseltä jutustelulta kuulostanut keskustelu on useampaan kertaan päättynyt: ”would you like to see my souvenirshop?” No, ymmärtäähän sen, heidän silmissään olen kävelevä pankkiautomaatti.
Mutta paljon minulle on juteltu ihan muuten vaankin. Lähes jokainen munkista mummoon on tervehtinyt minua, moni kysellyt mistä olen. Vain yhden todella kurttuisen ja kiukkuisen näköisen mummon näin, joka kalimerat heittäessäni vain katsoi minua pistävästi.

Olen oppinut muutaman uuden kreikan sanan ja on ollut ihanaa ymmärtää vaikka vain pikkuisenkin. Esimerkiksi kissanpentua paijatessani sen omistaja sanoi, orea nee, eli kaunis, eikö niin? (nee=kyllä)
Täällä puhutaan todella hyvää englantia, ihmekös tuo, kun monelle se on ollut toinen äidinkieli. Perheet muuttivat 60-70-luvuilla Amerikkaan paremman elämän toivossa, mutta ovat palanneet sittemmin ja asettuneet uudelleen vanhaan kotikyläänsä. On ollut mukava jutella erilaisten ihmisten kanssa, kun lähes jokainen osaa hyvää englantia. Parin päivän aikana olen jutustellut supermarketin (ennemminkin minimarketin) rouvan kanssa käsitöistä ja jumppaamisesta, käsityökaupan Sofian kanssa ikoneista ja pyhimyksistä, ravintolanomistajan Nikosin kanssa aaseista ja kissoista, sekä ”welcome to my traditional house” Anezoulan kanssa hänen perheestään seinälle ripustettujen valokuvien innoittamana. Ymmärtänette, että täällä on helppoa viihtyä.