Sukellus siniseen maailmaan

Tarina Kastellorizosta jatkuu. Aurinkoinen retkipäivä siniselle luolalle ja St. Georgen saarelle oli jotain sellaista, mitä en kovin usein yksin tee. St. Georgen saari oli hyvin erikoinen yhdistelmä: aurinkotuolit, vähäpukeiset auringonottajat ja pieni, valkoinen, kreikkalaisortodoksinen kirkko vierekkäin. Taivaallista aurinkosuojaa tarjolla.

Kävelin ensimmäisenä iltana satamakadulla, kun huomasin mainoskyltin sinisestä luolasta. En kovinkaan usein lähde yksin matkustaessani retkille, mutta tämän kohdalla tiesin, että tuon haluan nähdä. Eikä retken hintakaan päätä huimannut, vain 10 euroa. Ensimmäinen koju tarjosi lähtöä klo 9. Ajattelin, että melko aikaisin, kun aamulla pitäisi käydä ensin leipomossa ja syödä aamupala ennen lähtöä. Seuraava tarjosi lähtöä varttia vaille kymmenen. En erityisemmin tykännyt miehen lipevän limaisesta tyylistä, (mulle ei tarvi lässyttää noita beautiful- ja darling-juttuja!) mutta ajattelin että kellonaika olisi parempi.

Tapani mukaan kyselin paljon yksityiskohtia retkestä: kuinka kauan saa uida, mitä tarvitsee mukaan, millainen saari Ag. Georgios on, joka myös retkeen kuului. Huomasin, että häntä vähän tympi kysymykseni ja vastauksetkin olivat ympäripyöreitä. ”Älä huoli saat uida tarpeeksi kauan.” (No niin varmaan, sellaista aikaa ei olekaan!) Sanoin, että mietin asiaa hetken ja kävelen tuohon satamakadun päähän.

Kreikkalaisen tarjoilijan iltashow

Takaisin tullessa mies oli siirtynyt läheisen ravintolan terassille oluelle. Ajattelin siinä sopia asiasta. Nyt kävi ilmi, että paikalla pitäisikin olla 9.25, vaikka alun perin oli puhe 9.45. (Aamun minuutit ovat minulle kultaakin kalliimpia!) Vähän siinä ääneen ihmettelin, että miksi sanoi ensin toisen ajan, kun ravintolan miestarjoilija tuli sanomaan minulle, etten saa häiritä hänen asiakastaan. Etkö näe, että hän haluaa nyt rentoutua, eikä tässä voi puhua bisneksistä. Puolustauduin sen verran, että kerroin meidän juuri puhuneen asiasta ja minun piti vain varmistaa, että olen lähdössä retkelle. Siitä tarjoilija hermostui täysin ja sanoi, että asiasta ei voi sopia tässä ja vaikka herra Limanuljaska rauhoittelikin tarjoilijaa, tämä meuskasi minulle edelleen ja huitoi käsillään pois. Kuulepa, mulle kun alat vittuilemaan, niin soon moro!

Tarjoilijan huuto kuului vielä pitkälle, kun kävelin pois päin, sillä nyt hän oli ilmeisesti jo suuttunut asiakkaalleen. Juuri näinhän luodaan se rentouttava oluthetki! Tämähän peittoaa jopa virolaisen paljon parjatun palvelutyylin! Jos duunit tarjoilijana tyrehtyy, niin varma ura odottaa Tallinkilla! 😀

Hotellille päin kävellessä törmäsin perinteisen merikarhun näköiseen Nikoon, jonka kanssa olin jo aiemmin lounaalla jutellut, koska hänellä on suomalainen vaimo. Niko sanoi, että hänellä on huomiselle neljän hengen porukka, tulenko mukaan. Lähtö puoli 10 ja toiselta puolelta lahtea, eli sieltä missä omakin hotellini on. Täydellistä! Suomalaisen naisen valitsemaan mieheen voin luottaa. Kättä päälle.

Sininen hetki kreikkalaisittain

Aamulla kipaisin viime tinkaan satamaan, jossa keltainen vene oli jo irtautumassa laiturista, vaikka tulin täsmälleen sovittuun aikaan. (Olisihan sitä toki voinut tulla hyvissä ajoin, mutta oli vähän haasteita selän rasvaamisen kanssa.) Matka siniselle luolalle kesti noin vartin verran. Vaikka Kastellorizon sininen luola ei kovin kuulu olekaan, se on kuitenkin Välimeren suurin sininen luola ja todella näkemisen arvoinen. Luolaan pitää tulla aamulla, jolloin auringonvalo osuu sinne saaden veden loistamaan kauniisti, josta sinisyys heijastuu luolan seiniinkin.

Luolan aukko oli niin matala, että sisään mahtui vain pienellä veneellä. Eikä veneessä voinut istua, vaan koko porukan piti käydä veneen pohjalle makaamaan. Olipa melko erikoinen fiilis köllötellä siinä pää tuntemattoman turkkilaisrouvan reittä vasten!

Kun livuimme kapeasta ja todella matalasta luolan aukosta sisään, niin että kyyryyn kumartuneen kapteenimme pää hipoi kallion reunaa, avautui ympärillemme upea näkymä. Luola hehkui sinisenä ja vesi vielä sinisempänä. Valo pilkotti luolan suulta, kun taas syvemmällä luolassa oli hyvin hämärää. En ensi alkuun edes hahmottanut luolan kokoa, kun keskityin vain tuijottamaan sinistä maailmaa ympärilläni.

Meidän viiden hengen seurueemme oli ainoa luolassa, kun saavuimme sinne. Oli ihanaa saada luola hetkeksi kokonaan itsellemme. Turkkilaiset jo ehtivät uimaan, kun minä otin vielä kuvia. Ainoa keino päästä uimaan oli veneen laidan yli hyppääminen. Vähän jänskätti, minä kun aina varon tuota risaa polveani, mutta eipä tässä muukaan auttanut. Katketkoon vaikka koko jalka, mutta minähän uin! Nenästä kiinni ja molskis! Ensikosketukseni kreikkalaiseen veteen oli tällä kertaa hyvin kokonaisvaltainen verrattuna siihen, miten yleensä teen (ujosti varpaat rantaveteen) mutta iiiks, että se oli ihanaa!

Veden pinnalta katsottuna luolaan sai uuden perspektiivin, mutta lumoavin näky odotti pinnan alla. Uimalaseilla näkyi luolan valtavuus, sillä sitä jatkui vielä toinen mokoma pinnan alla. Luolan aukolta loisti sinistä valoa, joka heijastui pohjaan asti. Tämän sinisenpää hetkeä ei voi olla olemassakaan. Kuin olisi uinut valtavan kokoisen laavalampun sisällä.

Uinnin jälkeen livuimme vielä luolan perälle, jolloin pari muutakin venettä tuli sisään. Sieltä luolan koon vasta ymmärsi kunnolla, se oli todella suuri, mutta niin pimeä, että kuvien ottaminen liikkuvasta veneestä oli vaikeaa. Piti keskittyä katselemaan.

St George – tervetuloa aurinkotuolien valtakuntaan

Retken seuraava kohde oli St. Georgen tai kreikkalaisittain Ag. Georgioksen saari, jonne hurautimme nopeasti. Tuuli tuiversi tukkaa ja aallot hyppyyttivät venettä, kun kiisimme vettä pitkin. Vauhdin hurmaa! Sovimme, että olemme saarella viiteen asti, siis kaikkiaan seitsemän tuntia. En ollenkaan tiennyt millainen saari on kyseessä, mutta ajattelin, että varmaan löydän paikasta jonkun mukavan oman paikan, kauempana aurinkotuoleista.

Vartin päästä totesin, että saari on nyt nähty ja omaa rauhallista paikkaa ei täältä todellakaan löydä. Ihan turistirysä! Ei niin, että saari olisi ollut täyteen ammuttu, vaan kaukana siitä luonnonläheisestä tyylistä, mistä itse tykkään. Koska saaren rantaviiva oli röpelöistä, teräväkärkistä kivikkoa, ei uimaan voinut mennä muualta, kuin rakennetulta alueelta. Vastapäisellä pikkusaarella näkyi oliivipuu, jonka varjoon olisin mielelläni mennyt, mutta sinne pääsi vain uimalla, joten tavaroitaan sinne ei olisi saanut kuitenkaan.

Törmäsin heti alkuun australialaiseen naiskolmikkoon, joiden kanssa olin myös jutellut laivalla. He olivat olleet myös sinisellä luolalla, mutta sisällä luolassa vain hätäiset kolme minuuttia, eivätkä olleet voineet uida ollenkaan, kun veneen kuski ei halunnut penkkien kastuvan seuraavien matkustajien vuoksi. Arvatkaapa kenen vene oli kyseessä! Herra Limanuljaskan! Vaistoni osui oikeaan, kun olin heti saanut hänestä epämääräisen, vähän ylimielisenkin kuvan. Olipa onni, että valitsin Nikon.

Koska aurinko porotti täydeltä terältä jo aamukymmeneltä, hakeuduin ainoan varjopaikan läheisyyteen. Kun istuin siinä laiturilla ja ihailin houkuttelevan turkoosina kimmeltävää vettä, ajattelin, että vitsi nyt kyllä drinksu maistuisi. Kului kymmenisen minuuttia, kun luokseni tuli mies, joka ojensi minulle drinkin ja sanoi, tässä sinulle pieni lahja. Olin aivan äimänä, että lukeeko tyyppi ajatuksia vai kuuleeko universumi toiveeni ja toteuttaa ne pikana. Niin tai näin, Aperol Spritz sopi siihen hetkeen kuin nenä päähän. Kippis Kreikalle!,

Kun ei ole kiire minnekään

Loppujen lopuksi seitsemän tuntia saarella oli ihan sopiva aika. Sain uida tarpeeksi, ottaa kuvia rauhassa ja vain olla ja nauttia pysähtyneestä fiiliksestä. Laivalla kohtaamani australialainen perhe oli myös saarella ja juttelin heidän kanssaan. Kävi ilmi, että drinkin tarjonnut pitkätukkamies kuului myös heidän seurueeseensa. Tosi mukavaa ja rentoa porukkaa!

Vesi oli täydellistä paitsi kirkkaudeltaan, myös lämpötilaltaan, vaikka australialaisten mielestä se oli ”crispy”. Minä taas päivittelin heille miten ihanan lämmintä se on. Uin vähän kauempana olevalle pienelle kaistaleelle hiekkaa, missä veden kirkkaus korostui valkoista hiekkaa vasten. Erikoisen muotoiset kalkkikivimuodostelmat tekivät minirannasta ihastuttavan paikan. Istuin isolle kivelle, jossa oli juuri sopiva, pepun kokoinen kuoppa ja nautin maisemasta. Täydellinen fiilis!

Kivellä istuessani tuli mieleeni, että olisin yhtä hyvin voinut olla toimistossa naputtelemassa tietokonetta, mutta nyt istuin tässä kivellä, varpaita vedessä huljutellen ja täydellisen tyytyväisenä olotilaani. Siinä hetkessä tiesin, että töistä lähteminen oli oikea ratkaisu. Vapaudentunne tulvi sisääni jokaisella hengenvedolla.