Procida – Caprin tuntematon pikkusisko

Siinä missä Napolinlahden kaunotar, Capri, on kuin glamouria tihkuva, maailmanluokan filmitähti, jonka kaikki haluavat nähdä, on sen naapurisaari Procida, kuin ujo pikkusisko rikkinäinen mekko päällään leikkimässä paljain jaloin rantahietikolla.
Juuri siinä sen viehätys piileekin. Procida on säilyttänyt nukkavierun aitoutensa, joka vetoaa aitoutta etsiviin.

Procida sijaitsee Capriin verrattuna Napolinlahden vastakkaisella puolella, kylpyläsaarena tunnetun Ischian vieressä. Toisin kuin kuuluisammat naapurinsa, se on saanut jatkaa omaa elämäänsä ilman turistiryntäystä ja törkyhintoja.
Omasta käynnistäni Procidalle on kulunut viisi vuotta, mutta uskon, että saari on pysynyt melko lailla entisellään, kun tämän vuoden kesäkuun Lonely Planet -lehti listaa saaren yhä ”secret Mediterranen islands” -kastiin.

Miten sinne pääsee?
Procidalle pääsee Napolista kantosiipialuksella tai laivalla. Muistan, että meille tuli aikamoinen kiire aamulaivaan ja ehdimme satamaan kymmenisen minuuttia ennen laivan lähtöä. Lippuluukuilla oli törkeät jonot. No niin, se siitä tuumattiin jo, mutta kas kas, osaavat ne italialaisetkin olla tarpeen tullen tehokkaita. Koko porukka sai lippunsa ja ehti kuin ehtikin kyytiin.
Matka Caremarin aluksella kesti reilun puoli tuntia ja maksoi alle 15 euroa. Paluumatkan tulimme laivalla, joka kesti tunnin verran ja maksoi suunnilleen kympin.

Procidan satamakaupunki tai kylä ei ole suuren suuri, niin kuin ei itse saarikaan. Heti rantakadulla kohtaa vaaleanpunaisten ja keltaisten talojen rivistön, ja Italiassa kun ollaan, mopot päristelevät edes takaisin, ärsyttävyyteen asti. Talot ovat matkailijan silmään sopivan rapistuneita luodakseen autenttisen tunnelman. Liian siloteltu ei kiinnosta minua.
Tämä ei ole kuitenkaan saaren viehättävin kylä.

Tämä jos mikä on postikorttikamaa!
Marina Corricella on se Procidan postikorttimaisema, minkä vuoksi tänne tullaan. Siellä on kaikki mitä valokuvaukseen hurahtanut matkailija haluaakin nähdä: meri, pienvenesatama värikkäine veneineen, rantakahvilat, pastellinsävyiset talot ja paikalliset ihmiset arkipäivän askareineen. Yksi maalaa venettä, toinen korjaa verkkoja, lapset potkivat palloa ja papat parantavat maailmaa aukion laidalla rupatellen.
Kamera laulaa!
Ihmeellisintä on kuitenkin se, että tämän kauneuden keskellä saa tutkailla paikkoja lähes ylhäisessä yksinäisyydessä. Tuntuu että koko saarella olisi vain kourallinen muita matkailijoita, eikä niistä kovaan ääneen kailottavista jenkkituristeista näy vilaustakaan – ovat kaikki Caprilla, koska se on se kuuluisa, joka kuuluu nähdä.

Herkkuhetkiä!
Jos tykkää erilaisista merenelävistä, niin täällä niitä on tarjolla taatusti tuoreena.
Mikä olisikaan sen parempi lounas kuin lautasellinen friteerattuja mustekaloja ja katkarapuja sitruunamehulla höystettyinä ja raikkaan salaatin kera. Siihen vielä lasi kylmää valkoviiniä, niin alkaa olla lomahurmos huipussaan.

Jälkiruuaksi sopii tietenkin italialainen jäätelö. Löysimme yhdestä kojusta, kaikkien niiden raikkaiden hedelmävaihtoehtojen joukosta, lakritsijäätelöä. Se oli hyvää! Kunnes… hmmm, se ei ollutkaan enää niin hyvää. Maku muistutti jotakin, mistä ei oikein meinannut päästä perille, jotain tuttua eikä varsinaisesti pahaakaan. Yhtäkkiä sen tajusi. Codesan yskänlääketabletit! Arvatkaa vaan miten se latisti jäätelönsyöntifiiliksen!

Aitoa tunnelmaa
Minulle on parhaiten jäänyt Procidasta mieleen kauniin saaren värikkäät talot ja etenkin ylhäältä linnoitukselta avautuva maisema kohti Marina Corricellaa. Juuri tällaisten maisemien perässä matkustan. Harmonista, kun kaikkialla minne vain katsookin, näkee jotain kaunista. Silmä lepää. (Kamera ei.)

Kaikkein parhaimpana muistona Procidasta ja jopa yhtenä parhaista koskaan matkoilla sattuneista asioista tulee mieleen kohtaaminen paikallisten pappojen kanssa. Siinä he istuivat sievässä rivissä Marina Corricellan yläaukion laidalla. Täydellinen kuvauskohde! Koska minusta on kohteliasta kysyä lupaa ennen kuin alkaa räpsimään, kävelin pappojen eteen. En oikeastaan puhu italiaa, mutta hymy ja italia-espanja-sekoitus toimii Italiassa yleensä aina. Niin nytkin. Buongiorno! Es possible una fofo? Tottahan toki!
Mutta paitsi että otimme papparivistä kuvia, menin itse sinne heidän keskelleen istumaan. Ja sekös heitä huvitti. Yksi vanhoista herroista otti kuvan myös meistä kahdesta rivistön keskellä – tosin hän oli kuvattavana parempi kuin kuvaajana.
Heitä ei mitenkään häirinnyt kuvaaminen, päinvastoin olivat uteliaita kyselemään mistä päin me olimme. Lähtiessä vielä vilkutimme heille, pappoja hymyilytti.
Tällaisista pienistä kohtaamisista jää lämmin muisto, tulee hyvä mieli vielä viiden vuoden jälkeenkin.