Se kuuluisa Oian auringonlasku

Tästähän kaikki vaahtoavat. Auringonlasku täytyy nähdä juuri Oiassa, eikä missään muualla, koska siellä se on niin uskomattoman upea. Ihmisiä tulee bussilasteittain ja suosituimmat näköalapaikat ovat tupaten täynnä vähän ennen h-hetkeä. (Vai pitäisikö sanoa a-hetkeä?)

Arvatkaa mitä tapahtui? Aurinko laski hiljalleen alemmas, taivas värjäytyi punertavaksi ja sitten se vajosi mereen. Öööö, eikö kukaan todellakaan ole koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa? Oiahan ei suinkaan ole maailman ainoa paikka, missä aurinko laskee, eikä edes ainoa, missä se laskee mereen.
Kun ihmiset taputtivat ja vislasivat auringon painuttua mailleen, olin aika hämmentynyt. Mitä ihmettä? Mistä tämä koko spektaakkeli johtuu? Eihän se mollukka näyttänyt yhtään sen kummemmalta kuin muallakaan. Ja silti tuhannet kamerat räpsyivät taukoamatta.

Okei, se mikä todellakin oli hienoa ja näkemisen arvoista, olivat valkoiset talot rinteessä ja niiden vaalenpunervat sävyt auringon viime säteiden loisteessa. Niitä minä kuvasin ja ihailin, niiden näkeminen jäi itselleni lähtemättömästi mieleen.

Mutta illan paras hetki oli itselläni vasta edessä. Jäin hengailemaan alueelle, kun kiireisimmät olivat jo lähteneet. Halusin nähdä vielä iltavalot. Sitä varten vaihdoin paikkaan, jossa olin jo aamulla käynyt kuvaamassa ja ihailemassa maisemia. Löysin sopivan istumapaikan matalan muurin päältä, jossa oli sekä turvallista (osa kuvaajista keikkui hengenvaarallisissa paikoissa) että kohtuullisen rauhallista.

Istuin siinä varmaan puolisen tuntia vain ja ainoastaan pimenevää iltaa ihaillen. Oma kamerani ei taivu kunnon kuviin vähäisessä valossa, joten keskityin vain nauttimaan näkemästäni. Ja sitä todellakin tein.

Jollakin tavalla halusin kuitenkin vielä tallentaa maisemaa. Löysin laukusta kynän ja palan paperia, johon tuhersin hämärässä seuraavan tekstin:

On niin kaunista, että häikäisee, vaikka on jo pimeä. Istun Oian linnoituksen portaiden vieressä, paikassa josta näkee loistavasti koko saaren ja kahteen eri suuntaan levittäytyvän kaupungin. Nyt saaren lähes mustat kallioseinät häämöttävät enää juuri ja juuri tummuvaa taivasta vasten. Firan kaupunki näyttää täältä kultaiselta kruunulta saaren päällä. Oian taloissa tuikkivat valot, kuin jalokiviä olisi ripoteltu vuoren rinteeseen. Voiko tällaista olla olemassa? Mitä pimeämpää on, sen vähemmän on muita turisteja ja voin omia tämän hetken itselleni. Kunpa en koskaan unohtaisi tätä.

Koska haluan jakaa illan maagisen tunnelman teillekin, saatte sen tässä videon muodossa. Vain pieni hetki, mutta niin kaunis. Ja tuo kitara taustalla!