Nähdään taas, Ateena!

Neljä päivää Ateenassa kului siivillä. Oli ihanaa vain kierrellä suuressa kaupungissa, katsella ihmisvilinää hiljaisten saarten jälkeen ja illalla ajaa ratikalla ”kotiin” paikallisten joukossa. Monastirakin aukiolla katutaitelijat tanssivat, ihmiset tapasivat ystäviään, söivät jäätelöä, leikkivät lastensa kanssa tai vain kulkivat aukion poikki matkallaan jonnekin.

Alueella oli kirpputori, turistikauppoja ja ravintoloita. En tiedä onko kirpputori viikonloppuisin parempi, mutta nyt siellä ei ollut ainakaan juuri mitään, pelkkiä krääsäkauppoja sekä vanhojen huonekalujen, astioiden ja sekalaisen roinan tori. Oman lisänsä Monastirakin viehätysvoimaan toi arkkitehtuurin historian kerroksellisuus: Hadrianuksen antiikin aikaisen kirjaston vieressä oli moskeija osmaanien aikakaudelta ja sen vieressä ortodoksinen kirkko.

Monilla metroasemilla oli antiikin nähtävyyksiä: ruukkuja, patsaita, vanhoja hautoja (jopa luuranko), rakennusten raunioita, paloja mosaiikkilattioista. Ermou-kadulla oli kauppoja ja kahviloita joissa paikalliset kävivät, Plaka taas oli turisteille suunnattua aluetta matkamuistoputiikkeineen. Plaka oli alueena kauniimpi, siellä oli vanhoja taloja, kapeampia kujia, perinteisempi fiilis, mutta Ermoulla oli taas paremmat kaupat. Kenkäkaupat, joissa oli mitä houkuttelevimpia nahkasaapikkaita, jäivät koluamatta. Harmin paikka!

Perjantaina, viimeisenä päivänä olin jo aikeissa lähteä taas aamupalan jälkeen keskustaan, kun ajattelin, että hetkinen, mitä jos relaisikin vähän aikaa rannalla. Ilma on mitä kaunein, +25 ja aurinko paistaa. Oikea päätös, pääsin uimaan! Vesi oli paljon lämpimämpää kuin esimerkiksi Patmoksella, missä olin edellisen kerran uinut. Miten ihanalta tuntui uida vielä kerran turkoosina kimmeltävässä meressä. Vesi oli yllättävän kirkasta kun ottaa huomioon, että Pireauksen jättimäinen satama oli kuitenkin alle kymmenen kilometrin päässä.

Kreikkalaisten ystävällisyyshän on yleisesti tunnettu tosiasia, mikä pätee hyvin moniin maan asukkaisiin. Toki matkani aikani törmäsin myös tympeisiin tyyppeihin, kuten Rodoksen hotellin yrmyyn yövartijaan tai Pigadian hotellinpitäjään, joka piti lukaaliaan lähes luksustasoisena toimimattomasta vessanpytystä huolimatta ja närkästyi yrittäessäni tingata huoneen hinnasta. En erityisemmin arvostanut Olympoksen pakkomunakkaan syöttänyttä tätiäkään tai sitä mummoa, jonka silmät olivat niin piinkovat, että niistä olisi voinut kuvitella putoilevan kyynelten sijasta happoa.

Mutta juuri Ateenassa ihmiset olivat vielä tavallistakin ystävällisempiä, mikä yllätti minut täysin. Voisi kuvitella, että suurkaupungissa ei ole aikaa jutella ventovieraiden kanssa eikä kiinnostustakaan. Mutta asia olikin aivan päinvastoin. Monessa paikassa nimenomaan nuoret naiset kyselivät mistä päin olen ja mitä tykkään Kreikasta. Heille oli suuri ihmetyksen aihe, että matkustin yksin.

Vaikka en yleensä ostelekaan juuri matkamuistoja, jämähdin yhteen puotiin katselemaan upeita käsintehtyjä lautasia ja kulhoja. Miten kauniita värejä! Upeimmat sinisävyiset olivat aika tyyriitä, enkä ensin ollut aikeissa ostaa mitään, mutta sitten muistin, että suunnitelmissani oli hankkia tältä matkalta jotain synttärilahjaksi saamillani rahoilla. Kreikkalaiseen unelmieni keittiöön kreikkalainen salaattikulho, mikäpä sen sopivampaa.

Kaupan myyjät Christina ja Kostas olivat tosi mukavia ja sen verran viisaita, että jättivät minut rauhassa valitsemaan mieluista kulhoa. Se ei nimittäin ihan hetkessä onnistunut. Jos he olisivat tyrkyttäneet, niin kuin monessa muussa kaupassa tehtiin tavaran kuin tavaran suhteen, en olisi edes jäänyt katselemaan niitä. Sen sijaan he kertoivat, että kulhot tehdään Kreetalla, mistä he itsekin ovat kotoisin. Kalliimmissa malleissa niiden koristekuvio nousi kulhon pinnasta ja kulhot oli maalattu kahteen kertaan käsin. Juttelimme kaikesta muustakin, kerroin millä saarilla olin ollut ja että kirjoitan matkastani blogia. He kertoivat opinnoistaan ja Christina siitä, että oli lähdössä vaihtoon Saksaan. Heistä jäi tosi lämmin fiilis, vaikka kohtaamisemme ei ollut kovin pitkä. Ihan kuin joistain kreikkalaisista säteilisi auringonpaistetta heidän kanssa jutellessaan.

Kaksi lisäpäivää olivat enemmän kuin tarpeen, mutta eiväthän nekään mihinkään riittäneet. Museoihin tutustuminen vaatii aikaa, ei niitä voi ahmia montaa kerralla tai jos niin tekee, tulee vain ähky ja suorituksen maku koko touhuun. Niinpä jätin väliin sekä Akropoliin kukkulalla, että arkeologisessa museossa käynnin ja käyskentelin kaikessa rauhassa katselemassa ihmisten arkielämää keskustan kaduilla.

Olihan minulla ihan pätevä syykin! Aion tulla Ateenaan uudestaan, tuollainen kaupunki vaatii aikaa. Miksi kaikki nähtävyydet pitäisi vetää pikakelauksella ja konemaisesti kuvia räpsien? Eihän sellaisesta jää loppujen lopuksi mitään käteen. Tällaisen päätöksen jälkeen tavaroiden pakkaaminenkaan ei tuntunut niin riipaisevalta. Reissu oli loppusuoralla, mutta mikään ei estäisi lähtemästä joskus uudestaan.

Lähtöaamuna ehdin syömään hotellissa pikaisen jugurttiaamupalan vähän ennen seitsemää, vaikka aamupala virallisesti alkoikin vasta tasalta. Lentokenttäbussi pysähtyi aivan hotellini edessä ja tuli aikalailla ajallaan klo 7.10 pysäkille. Se huristeli noin 45 minuuttia kentälle, joka oli suurempi, kuin olin odottanut.
Turkish Airlines oli positiivinen yllätys, vaikka olin lukenutkin siitä hyviä kommentteja. Se, että nykyään jossain lentokoneessa saa ilmaiseksi ruokaa, tuntuu jo extralta, mutta että kaikkia juomiakin, sehän on jo luksusta.

Ateena-Istanbul -lennon aamupalaan kuului juusto-tomaattitäytteinen sämpylä ja lohisalaattia. Myös Helsinkiin menevässä koneessa tarjottiin lohisalaattia alkupalana ja lämpimistä ruuista sai valita kahdesta vaihtoehdosta: kanaa tai jauhelihalla täytettyä munakoisoa, jälkiruokana pannacottavanukasta.
Ruoka oli maittavaa ja punaviini koko matkan parasta. (Kreikkalainen punaviini, se mitä tarjotaan laseittain, on aikamoista litkua.) Suosittelen Turkish Airlinesia lämpimästi. Pesee Finnairin mennen tullen hinta-laatusuhteeltaan. Aion ehdottomasti lentää sillä uudestaankin.

No, miltä sitten tuntui tulla Suomeen tuollaisen superihanan reissun jälkeen? Tältä:

Syksy on inhokki vuodenaikani ja täytyy sanoa, että nautin suunnattomasti, kun pääsin sitä kuukaudeksi pakoon. Kyllähän se silti rysähti palatessa niskaan. Olen miettinyt, onko ihmisen positiivisuus kiinni vain hänestä itsestään, vai yksinkertaisesti siitä, millaisessa ympäristössä hän on. Miten suuri vaikutus ympäristöllä on mielen vireyteen? Miten auringonvalo vaikuttaa tai sen puute? Kun ajattelee, miten avoimiksi ja iloisiksi me suomalaiset muutumme kesällä ja miten kaamosmasennus valtaa meidät talvella, on selvää, että auringonvalo vaikuttaa meihin voimakkaasti.

Muinaiset esi-isät, minulla on teille kysymys: mikä piru sai teidät tulemaan tänne Pohjolan perukoille? Ajettiinko teitä takaa? Tuliko riitaa naisista tai ruuasta? Ennustiko shamaaninne jo vuosituhansia sitten etelän ilmansaasteet ja velkakriisit? Vai ette kai vain olleet niitä, jotka eivät siedä kuumuutta?
Eikö mieleenne tullut kertaakaan, KERTAAKAAN, että on paljon kivempaa loiskutella rantavedessä paljain jaloin kuin kuralätäkössä kumppareissa. Olisi sietänyt miettiä.