Halki poikki ja pinoon

Tulin eilen Halkin saarelle Dodekanesian Seawaysin katamaraanilla. Olipa nopea ja mukava kyyti!

Olin katsellut laivojen aikatauluja jo Suomessa netistä, mutta lippua ostaessani aloin epäröimään. Netin kautta ostettaessa lipulle tuli kymmenen euron palvelumaksu. Kun itse lippu maksoi vain 16 euroa, tuntui kymppi aika kohtuuttomalle lisälle. Lisäksi lippu olisi kuitenkin pitänyt hakea lipputoimistosta varaustunnuksella. Miksei siis samantien ostaisi lippua vasta paikanpäältä? Googlailin saarihyppelykokemuksia ja tulin siihen tulokseen, että lokakuussa ei tarvitse ostaa lippuja etukäteen, tilaa laivoilla on. Se oli oikea ratkaisu. Lipun sai sataman lipputiskiltä (ostin sen edellisenä päivänä) tai lipun olisi saanut ilman kuluja myös matkatoimistosta.

Katamaraanissa oli matkustajia kourallinen. Kansipaikkojakin oli muutama, mutta ne olivat kaikki varattuja. Vaikka takakansi olikin tuulen suojassa, kävi siihenkin sen verran tuulen henki, etten olisi siinä ehkä tarennutkaan istua. Heti laivan lähtiessä tuli täydellinen reissufiilis. Paikasta toiseen siirtymisen outo riemu. Mikä siinä kiehtoo?
Kun laiva oli saapumassa perille, menin keulaan ottamaan kuvia. Tuuli oli niin kova, että kamera ei pysynyt edes kaksin käsin pidellessäni paikoillaan. Mutta näkymät oli hienot.
Halkia katsoessani tuli ensimmäisenä mieleen sana karu. Oli kuin olisimme kuuta kohti lipuneet. (sillä kuussahan olen käynyt lukemattomia kertoja)
Saaren ainoa kaupunki näytti sievältä, pienoismallimaiselta kulissilta, lähes epätodelliselta.

Olin varannut majoituksen Booking.comin kautta. Olin katsellut muiltakin sivuilta, mutta niiltä löysin vain kokonaisia suuria taloja vuokrattavaksi viikoksi. Kaikki vaihtoehdot olivat muita saaria huomattavasti kalliimpia. Halvin, minkä löysin, oli 35 euroa/yö maksava yksiö. Aivan liian kallis, mutta kaksi yötä ei kokonaisbudjettia kaada, eikä muutakaan vaihtoehtoa ollut.

Satamassa minua oli vastassa nainen lapun kanssa, jossa luki majoituksen nimi. Näin ensin naisen lapun kanssa kauempaa, mutta en tarkkaan mitä lapussa luki. Kun lähestyin häntä, hän laski kätensä alas, niin että lapun teksti kääntyi katua kohti. Ilmeisesti en vaikuttanut sen sorttiselta matkaajalta, jota hän odotti. Minun piti itse kysyä, että näytätkö sitä lappua, ennen kuin hän käänsi sen minua kohti.

Yhdessä lähdimme asunnolle. Painava reppu selässä sinne tuntui olevan järjettömän pitkä matka. Booking.comin epämääräisessä kartassa paikka oli merkitty suoraan sataman kohdalle. Vasta kun olin tehnyt varauksen, olin saanut majapaikasta viestin, että talo, jossa minun yksiöni on, on neljän minuutin kävelymatkan päässä satamasta ja koko matka ylämäkeä tietenkin. Tässä vaiheessahan varausta ei olisi voinut enää peruuttakaan, tai maksu olisi menny joka tapauksessa. Outoa, ettei tällaisiltakaan sivuilta saa täsmällistä tietoa. Nainen auttoi onneksi minua loppumatkan ja otti reppuni kannettavakseen.
Tervejalkaiselle portaat ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta kun polvi odottaa pääsyä ortopedin käsittelyyn, on portaat aina ikävä yllätys. Särkylääkkeillä ja kinesioteipillä mennään!

Asunto itsessään on varsin kiva, vanha kivitalo, joka on sisustettu rustiikilla tyylillä. Tarkoitan sellaista rouheampaa meininkiä, jossa verhot on tehty säkkikankaasta ja vessan ovi muistuttaa huussin ovea. Tykkään. Pitkulaisen yksiön toisessa päässä on sänky ja toisessa keittiö, katto kaareutuu holvina. Ainoa asia, jonka asunnossa muuttaisin, on telkkari. Jos se on pakko olla olemassa, niin mieluummin jossain muualla kuin seinätelineeseen ruuvattuna. Vihoviimeinen keksintö tuollainen hökötys!

Halki on pieni ja sievä. Istuin päivällä satamassa penkillä, nokka merelle päin ja ihmettelin veden sinivihreää kirkkautta. Miten voi olla vesi noin kaunista. Miten jaksan aina ihastua hiljalleen keinuvista veneistä, niiden hypnoottisesta liikkeestä aaltojen tahdissa. Aurinko paistoi ja lämpö helli parin viileämmän päivän jälkeen. Mekko päällä ja auringon lämpö paljaalla iholla teki olon onnelliseksi. Tätä lisää kiitos!

Lähdin katselemaan ja kuvaamaan kylää. Taloissa oli käytetty paljon värejä, erikoisia yhdistelmiäkin, kuten turkoosin talon kirkkaan punaiset ikkunaluukut tai päinvastoin, tosin hillitymmin sävyin, viininpunaisen talon siniset luukut. Vastaan tuli myös kirkkaan oranssi talo.

Tämä saari on jostain syystä brittiläisten seuramatkaajien suosiossa. Minultakin kysyttiin pariin kertaan, olenko englantilainen. En kyllä ymmärrä, miten joku jaksaa olla täällä viikon. Tässä menee nyt se raja, jolloin kylä tuntuu jo liian pieneltä. Samaa satamakatua ees taas viikko tai kaksi. Ehkä täällä on kesällä erilainen tunnelma, mikä ajaa brittiläiset tänne sankoin joukoin. Tai ehkä heitä viehättää saaren karut maisemat. Mene ja tiedä.

Nyt aion lähteä ottamaan selvää, millainen ranta täällä on ja tarkeneeko siellä uida.