Kanoja, rantaelämää ja kasvisruokaa ontuvan tarjoilijan ravintolassa

Toisen Halkin päiväni aloitin hedelmäaamupalalla terassillani. Terassilta näkyi meri ja lahdenpoukaman toisen puolen rinteessä paistattelevat, auringonvalon kultaamat talot. Suoraan etualalla oli kuitenkin tyhjä tontti, epämääräistä joutomaata, jolla kanat tepastelivat ja jota kissat käyttivät vessanaan. Tätä pikanttia yksityiskohtaa Booking.com ei maininnut sanallakaan, vaan myi tämänkin kämpän ”merinäköalalla”. Olisihan siinä voinut vaikka lukea ”näkymä eläintarhaan”.

Kävin toisena päivänä rannalla. Sinne oli noin 20 minuutin kävelymatka. Reitti rannalle kulki karun maiseman halki. (Koska tämähän on Halki.) Tunnelma oli kuin Hitchcokin Linnut-elokuvasta, kun varikset lensivät kilpaa raakkuen ympärilläni ja kanat ja kukot yhtyivät kaoottiseen kuoroon. ”TURISTI TULOSSA!”
Perillä odotti hiekkaranta, vaikka olin odottanut pikkukivirantaa, niin kuin Kreikassa usein on. Vesi oli kirkasta, mutta varpaiden uittaminen riitti, sen verran viileää vesi oli.

Veden alla näkyi vieri vieressä isoja kiviä, enkä senkään vuoksi halunnut kokeilla uimista, kivien lomassa kun usein piilee merisiilejä ja olin jättänyt uimatossuni Suomeen. Ilma oli kuitenkin lämmin, näkyipä jopa hikinoro jalkaani pitkin juoksevan.

Pari tuntia meni leppoisasti kirjaa lukien, meren kimallusta ihaillen ja eväitä syöden. Tein uuden innovaationkin. Olin unohtanut huulirasvan asunnolle ja huulet alkoivat kuivua auringopaisteessa. Vetelä aurinkorasvahan ei huulilla pysy. Kun ei muutakaan ollut, pyyhin puoliksi leikatun rasvaisen pasteijan halkaisupintaa huulia vasten. Se toimi yllättävän hyvin. Kuvitelkaapa tämä maku vaikkapa Body Shopin hyllyyn: vanilja, mansikka, meloni ja uutuutena kinkku!

Halkilla pääsin todistamaan, mistä kaksi eri kana-aiheista sanontaa juontaa juurensa. Näin kuinka kukko pyrähti metrin matkan (ja senkin vaivalloisesti siipiään räpsytellen) ja tömähti maahan. Loppui kuin kananlento. (vaikka kukko olikin).

Illalla show oli astetta hurjempaa. ”Mitä tuokin tuolla riekkuu kuin päätön kana”. Tiedättekö miten irvokkaalta näyttää, kun päätön kana lentää? (menee muuten paljon kovempaa kuolleena kuin elävänä) Naapurissa oli mitä ilmeisemmin päivällisaika lähestymässä, sillä muutama kana ja kukko saivat kirveeniskun kaulaansa. Halki, poikki ja pinoon. Sen jälkeen lintu pongahti järkyttävällä tavalla pihan poikki kieppuen ja pyörien kuin kohtauksen saanut. Siis päättömänä. Pusikoissa räpisteli useampi päätön lintu samaan aikaan. Söin illalla kasvisruokaa.

Ei siinä etteikö kanoja olisi saanut tuolla tavalla tappaa. Parempaa elämää olivat eläneet vapaina pihalla, kuin meidän muovilaatikoihin pakatut broilerimme. Huomasin tuosta vain sen, miten erkaantunut olen (ja varmasti moni muukin) siitä todellisuudesta, mitä liha oikeasti on. Emmehän me näe eläinten teurastamista koskaan, emme edes isoja ruhoja, joista näkisi, mikä eläin on kyseessä. Lihat tulevat luuttomina ja niin pitkälle käsiteltyinä, että on helppo unohtaa sen olevan eläintä. Mutta se kukon vauhko pyörintä ympäri pihaa, niin että hiekka pöllysi, huh, kyllä se näytti aika järkyttävältä.

Kävin molempina iltoina syömässä Minori-nimisessä ravintolassa satamassa. Ensimmäisenä iltana valitsin sen, koska alkuillasta se oli ainoa, johon paistoi vielä aurinko. Toisena iltana menin yksinkertaisesti siksi, että olin saanut jälkkärikakkupalan, rakiryypyn, (jonka ansiosta jalka nousi koreasti hankalissa portaissa) karkkia laskun kanssa ja vielä kotimatkalle vesipullon kaupan päälle. Sekä täytetyt munakoisot, että täytetyt tomaatit olivat hyviä, munakoisoista pidin erityisen paljon. (kasvisruokalinja piti kaksi iltaa)
Paikan omistivat kreikkalainen Maria ja brittiläinen Mike. Maria hääri keittiössä ja Mike tarjoili toista jalkaansa ontuen. En ymmärtänyt sitä englannin sanaa, mikä hänen jalassaan oli vikana, mutta hatunnoston arvoinen suoritus joka tapauksessa. Olen itsekin ollut yhden kesän tarjoilijana, silloin kun polven kuluma oli vasta alkamassa, joten tiedän miten raskasta työtä se on.

Jo harmaantunut, ponnaripäinen Mike pisti itsensä likoon työssään, jutteli ja pelleili asiakkaille ja puhui hyvin, hyvin brittiläisellä aksentilla, välillä ikään kuin kuiskaten. Hän kertoi tulleensa saarelle 2010 ensimmäistä kertaa ja asuvansa nyt siellä vuoden ympäri. Talvella on hiljaista ja hänen mielestään se on ihanaa. Mieli ja jalka lepää?

Mikella oli hyvin erikoinen tyyli kertoa minusta muille asiakkaille. ”Meillä on täällä tänään suomalainen vieras. Näettekö, hän kirjoittaa.” Tein muistiinpanoja päivän tapahtumista ruokaani odottaessa. ”Oi niinpä näyttää. Näimme hänet jo eilen tuolla ulkopöydässä. Onko hän toimittaja”, kysyi vastapäisen pöydän rouva. ”Kuuletko, että puhumme sinusta”, Mike sitten kysyi minuun päin kääntyen. ”Kuulen”, vastasin. ”Enkä ole toimittaja – vielä. Kirjoitan matkablogia mutta ehkä jonain päivänä minusta tulee kuuluisa kirjailija.” ”Oi, sitten me kyllä muistamme sinut täältä.” Kertakaikkisen absurdi keskustelu. Ihan kuin olisin ollut joku vieras ulkoavaruudesta. Vaikka ystävällisyyttään Mike niin varmaan teki, ikään kuin esitteli minut vakijoukolleen, luulisin.

Sitä pariskuntaa katsoessani ajattelin, että on parempi matkustaa yksin, kuin seurassa, joka ei kiinnosta paskan vertaa. Pariskunta tuijotti kumpikin omia ”pädejään”, sormi kosketusnäyttöä töpötellen. En muista vaihtoivatko he sanaakaan ruokailun aikana. Happy marriage, true passion!
Tämä kuvaus tulee sitten siihen mun menestysromaaniin, joka käännetään monelle kielelle ja josta tehdään amerikkalainen siloteltu elokuvaversio matkastani, jossa päähenkilö (todellisuudesta poiketen) ei pieraise kertaakaan fetajuustoa syötyään ja jossa on onnellinen Jorgos-loppu. (en halua sitten mitään Julia Robertsia siihen) Kun brittipari kuulee, mitä ajattelin heistä, niin sitten he ainakin muistavat minut!

Atlantis Housen palvelua ei voi kyllä kehua. Huoneiston omistanut nainen ei puhunut juuri ollenkaan englantia. Yritin maksaa heti tultuani, mutta hän vain sanoi ”later”. Kerroin lähteväni torstaiaamuna klo 11.15 lautalla ja että haluan silloin maksaa hyvissä ajoin, klo 10.30. ”Yes, yes.”

Mutta kas kas. Kun lähdön hetki koitti, ketään ei ollutkaan kotona. No miten tässä nyt maksetaan? Koko asia oli jäänyt kokonaan auki. Painavan repun kanssa en voinut jäädä odottelemaan yhtään pidemmäksi aikaa, vaan oli lähdettävä laivalle. Siispä päätin jättää rahat asuntoon pöydälle, lukitsin oven ja laitoin avaimen oven viereen kiven koloon, kuitenkin näkyville.

Karpathoksen hotellista laitoin meiliä Atlantis Houseen (siellä oli joku englanninkielen taitoinen) ja pyysin, että he varmistavat minulle maksun olevan ok. Sieltä soitettiin minulle klo 23.45! Hello vaan! ”Olimme jo ehtineet veloittamaan luottokortiltasi sen 70 euroa, koska teemme aina näin, kun kysessä on varaus, josta ei ole takaisinmaksua peruutustilanteessa.” Siis MITÄ? Ensinnäkin Booking.comin mukaan luottokorttia ei veloiteta etukäteen. Ja toisekseen, olen siis maksanut siitä kämpästä tuplana. ”Don’t worry, miss, we will refund your credit card.” Hemmetti mikä sotku. Mutta tulipahan selvitettyä – nipin napin vielä saman vuorokauden puolellakin. Very fast service – that’s what we call good service.

Laivamatkasta Karpathokselle kerron ensi kerralla. Nyt on aika sanoa hei hei Halki!

Loppuun vielä videoterveiset Halkin satamakadulta.
https://vimeo.com/76698867#t=58