Privaattihotellissa ja kahvikupposella Karpathoksella

Laivamatka Karpathokselle oli ihana. Tästä se alkoi. Laiva peruutti satamaan, peräluukku laskettiin ja matkustajat hoputettiin sisään.

Olen aina tykännyt matkanteosta, niin bussilla, junalla, lentokoneella, kuin laivalla. (Yksi poikkeus on: henkilöauto. Vihaan siinä kopperossa istumista.) Anek Linesin Prevelis-laivan kannelta oli mukavaa katsella kuinka Halki jäi yhä kauemmas ja laiva lipui eteenpäin sinistäkin sinisemmällä merellä. Luin kirjaa pelastusliivilaatikon päällä makoillen ja nautin matkanteon helppoudesta.

Kannella minulle tuli höpöttämään joku tyttö omituisia juttuja. Hänen olemuksestaan ja jutuistaan kävi hyvin nopeasti ilmi, että kyseessä ei ollut, opettajasiskoani lainatakseni, se penaalin terävin kynä. Hän esimerkiksi käveli ohitseni ja sanoi ”I’m sorry, I’m on the phone” ja todisti sen vielä pikkurilli suuta, peukalo korvaa kohti -eleellä. En ihan ymmärtänyt, miksi hänen piti erikseen minulle mainita puhuvansa puhelimeen ja vielä pahoitella sitä.
Myöhemmin, kun olin ottamassa laivan toisella puolella kuvaa Karpathoksen saaresta, jonka rantaviivaa mukaillen etenimme, tyttö kävi seisomaan juuri siihen kohtaan, mistä huomasi minun aikovan kuvata. Hän siis halusi ehdottomasti kuvaani mukaan, ehkä jopa ajatteli, että häntähän tässä juuri haluankin kuvata. No, mikäs siinä, tuumasin, otetaan vain tyttö kuvaan mukaan. Ja millainen poseeraus siitä irtosikaan! ”Feels some kind of superstar..!”

Ensivaikutelma Karpathoksesta, kun kävelin satamasta hotellille, oli: tästä mä tykkään. Mutta kun kävelin iltapäivällä Pigadian kaupungin katuja, koko paikka vaikutti aivan kuolleelta. Muutamaa kissaa lukuunottamatta kukaan ei näyttänyt olevan liikkeellä. Tuli suorastaan ankea olo.

Yleensähän sitä toivoo, ettei olisi liikaa turisteja, että saisi olla ikään kuin aidommassa ympäristössä itsekseen. Tai näin ainakin minä teen. Mutta kun ei olekaan turisteja ollenkaan, huomaa toivovansa, ettei olisikaan ihan näin hiljaista. Tästähän voisi kai todeta, että eihän sille ämmälle kelpaa mikään.

Olen monessa asiassa törmännyt siihen, miten kausi alkaa olla ohi ja moni paikka menee kiinni. Rannalla suuren hotellin edustalla kannettiin puisia aurinkotuoleja varastoon ja satamakadulla näin kuinka tavernan terassin rakenteita purettiin, ulkolamppujen kupuja pestiin ja keittiövälineitä huollettiin. Siitä tuli jotenkin surullinen olo. Syksy! Hei, sitämän tässä juuri pakoon lähdettiin. Älkää nyt viitsikö, aurinkohan paistaa vielä vaikka kuinka. Mutta totuus on se, että turisteja on jo niin vähän (kuitenkin muitakin kuin minä), ettei kaikille riitä asiakkaita.

Onneksi sentään ranta ja aurinko eivät ole menneet kiinni! Olen nautiskellut kahtena päivänä rannalla olosta ja päässyt jopa uimaan! Vesi on ehkä 25 asteista, sellaista kuin uimahallissa, jossa vesi tuntuu ensin kylmältä, mutta onkin uimiseen ihan ok. En silti tarkenisi lillua tuolla esim. uimarenkaan varassa, kuten kesällä voisi tehdä.

Rannan hiekka on tummaa, ja niin kuin hiekka yleensäkin, se tarttuu joka paikkaan. Suuret hotellit rumentavat rantanäkymää, mutta onneksi turkoosin sininen vesi lohduttaa esteetikkoa, joka haluaisi räjäyttää hotellit maisemaa pilaamasta. Massaturismin kirousta.
Lokakuussa on mukava päästä katsomaan, kuinka paikalliset mummot ja papat tulevat uimaan jo päiväsaikaan. Kesäisinhän he saapuvat rannalle vasta illalla. Ihmeen kauan he jaksoivat vedessä olla, kerrallaan tunnin. Itse tarkenin sen hätäisen kymmenisen minuuttia pulikoida.

Hotelli Reginassa on 4 kerrosta ja 28 huoneistoa, joihin mahtuu yhteensä 80 asiakasta. Olen hotellin ainoa asiakas. Hotellin omistava nainen, Poppy, sanookin minulle aina, ”you have a private hotel, private service.”
Joskus iltaisin, kun tulen hämärään aulaan, jossa ei ole vastaanotossakaan ketään, tulee tunne kuin olisin aavehotellissa. Kuka vaan voisi tulla ovesta sisään, piiloutua kerroksiin ja odotella, kun se ainokainen suomalainen vieras on nukahtanut ja da daa, murtautua huoneeseen yön pimeinä tunteina huomatakseen että eihän tällä hemmetin reppureissaajalla ole mitään varastettavaa.

Kesällä on tarjolla buffetaamupala, mutta minulle laitetaan, ”mitä kaapista löytyy”. Toistaiseksi olen ollut varsin tyytyväinen. Toastia (juustoa ja tomaattia sisällä), munakasta, jugurttia hunajan ja hedelmien kanssa, juustokakkua. Joka päivä vähän jotain erilaista ja kaikki pöytään kannettuna. Huoneisto on ok-siisti ja siitä on hieno näköala kaupungin yli merelle. Uima-allaskin on, mutta se on jo suljettu (mitäpä muutakaan).

Harmillisinta tässä loppukauden matkailussa on se, että julkista liikennettä ei enää ole. Esimerkiksi hienoille rannoille ei mene enää veneitä, eikä Olympokseen liikennöivä laivakaan enää kulje. Taksimatka yhdelle hienolle rannalle olisi maksanut 25 euroa/suunta. Ei kiitos. Kun ei ole ajokorttia (ja kuka piru noilla vuoristoteillä uskaltaisi ajaa, vaikka olisikin), niin eipä jää paljon vaihtoehtoja.

Olympoksen kylä oli yksi syy, miksi halusin juuri Karpathokselle. Kylän sanotaan olevan vielä hyvin aitona säilynyt ja Prevelis-laivan poiketessa menomatkalla Diafanin satamaan, näin sellaisen lauman kansallispukuasuisia mummoja, että olin aivan ällistynyt. Siellä he huseerasivat satamassa, ees taas laivaan ja takaisin, lähettivät todennäköisesti jonkun sukulaisensa matkaan. Millainen mummokavalkadi Olympoksessa sitten olisikaan!

Pigadiasta pääsisi veneellä Diafaniin, josta on bussi ympäri vuoden Olympokseen. Mutta Diafanista ei taas mene laivoja Rodokselle kuin kerran viikossa. Jos siis lähtisin maanantaina kolmen laivalla (miksei se voi lähteä jo aamulla!?) Diafaniin, olisin perillä ehkä neljältä. Samalla menettäisin yhden jo maksetun hotelliyön, olen nimittäin varannut huoneen Reginasta tiistaiaamuun asti. Booking.comin kautta varatuista maksuista kun menee hotellin omistajalta komissio ja hän ei saisi omiaan takaisin, jos jättäisin yhden yön maksamatta. Hinta/yö on sen verran halpa, että voisin sen tehdäkin.

Tiistaisin (kerran viikossa) Diafanista Rodokselle kulkeva laiva lähtee sieltä klo 12.45. Mahdollisuudet käydä Olympoksessa ovat siis joko maanantai-iltana neljän jälkeen tai tiistai-aamuna ennen klo 12. Mutta kummassakin on aikaa NIIN KOVIN VÄHÄN. Toinen vaihtoehto on viipyä Diafaniassa viikko. Miksi, oi miksi, tämän pitää olla näin vaikeata! Olympos, miksi et halua minua luoksesi? Miksi piiloudut sinne vuoristosi suojiin? Käänsi niin tai näin, niin vaikuttaa siltä, että Olympokseen on vaikea päästä. Mutta en luovu vielä toivosta.

Tänään kiertelin päivällä kaupungin kujilla rannalle menon sijasta. Tuuli todella kovaa ja ajattelin, etten halua maata siellä hiekan pöllytessä. Pigadian kaupunki ei ole erityisen kaunis. Rakennuskanta on aika uutta ja niitä idyllisiä kuvakulmia saa etsimällä etsiä. Sentään joitakin kauniita ovia löytyi matkan varrelta ja suloisia kissoja tietenkin. Pääsin myös ihailemaan upealla paikalla, mäen päällä sijaitsevaa hautausmaata ja sen kauniin valkoisena hohtavia hautoja sininen meri taustanaan. Voisiko viimeiseksi leposijakseen kauniimpaa maisemaa toivoa?

Meren pärskeitä kävin myös katsomassa. Jäin lumoutuneena tuijottamaan meren voimaa, sinisenä, turkoosina ja vihreänä jylläävää vettä, joka vyöryi valtavina aaltoina kallion koloihin ja pärskähti korkeina vesipatsaina polulleni, kunnes hajosi pisaroiksi. Kaunista.

Paras päivän kokemukseni oli kuitenkin, kun kävelin jo hotellille päin. Otin kuvaa kissalaumasta (TAAS!), joka oli aterialla. Vanhempi nainen tuli juttelemaan minulle ja näytti että tämä on mamakissa ja nämä ovat pentuja. Sitten hän kysyi minulta maistuisiko minulle kahvi. Epäröin hetken, sillä hän ei puhunut juurikaan englantia, enkä ollut varma ymmärsinkö oikein. Sitten hän näytti vielä minua, sanoi coffee ja näytti omaa kotiaan. Minä, joka en kahvia juo, sanoin tietenkin, kyllä kiitos, sillä sen kerran kun saa kutsun jonkun kreikkalaiseen kotiin kahville, juon sitä aivan varmasti.

Hän esitteli itsensä Mariaksi ja minä kerroin hienosti kreikaksi: me lene Anna. Meillä oli rattoisa tunnin mittainen kahvihetki, jossa juteltiin mm. lemmikkieläimistä, lasten ja siskojen määrästä, ammateista, Karpathoksen hedelmistä ja pienistä kodeista.

Kaikki tämä käytiin muutamalla yhteisellä englannin ja kreikan kielen sanalla, mutta suurimmaksi osaksi elekielellä tai välillä jotain paperille piirtäen. Sain kuulla, että hänellä on kaksi poikaa Pigadiassa, joilla on nettikahvila satamassa, ja yksi tyttö (Anna) Ateenassa. Annalla on 3 lasta, joista mieleeni jäi Sofia. Maria kertoi ommelleensa työkseen vaatteita. Nyt hän on 76-vuotias ja eläkkeellä, mutta näytti ikäistään nuoremmalta. Olisin halunnut ottaa hänestä kuvan, mutta hän kieltäytyi ja näytti tukan olevan sekaisin ja että hänen päällään on aivan liian ruma mekko kuvausta varten. Kahvin kanssa hän tarjosi kolme palaa kakkua, outoja marjoja, joiden suomenkielistä nimeä en tiedä, sekä granaattiomenaa.

Marialla oli vieraskirja, johon hänen kutsumansa vieraat olivat kirjoittaneet viestejä. Suurin osa oli hollantilaisia, mutta joukossa oli myös norjalaisia, italialaisia ja brittejä. Minä olin Marian ensimmäinen suomalainen vieras ja kirjoitin kiitokseni hänen vieraskirjaansa suomeksi, kreikaksi ja englanniksi. Olin erityisen otettu siitä, että hän näytti minulle kotiaan. Siihen kuului pieni keittiö ja yhdistetty olo/makuuhuone. Huoneeseen kuului puusta tehty parvi, jonne mahtui sängyn lisäksi muutakin tavaraa. Sen alapuoli ei ollut kuitenkaan avonainen, vaan parvi oli kuin korkea koroke, jonka päällä nukkua. Seinillä oli koristelautasia ja nurkassa jykevä puukaappi.

Kun tein lähtöä, Maria viittoi, että otan kolmannen kakkupalan, jota en ollut jaksanut syödä, mukaani ja samoin granaattiomenan. Lähtiessäni halasimme ja kun kävelin hotellille päin, ajattelin, miten onnekas sattuma Marian tapaaminen oli. Sen jälkeen koko Pigadia tuntui heti kauniimmalta paikalta.

Eikä täällä oikeastaan hassumman näköistä ole. Vai mitä?