Olympos ei päästä otteestaan

Kahden yön jälkeen kävelin aika haikein mielin kylän kapoista pääkatua pitkin. Oli aika jatkaa matkaa. Suunnitellun yhden yön sijasta olin ollut jo kaksi. Jokainen talo näytti mukavan kotoisalta, jopa kreikkalainen musiikki, josta en yleensä ottaen tykkää, kuulosti hyvältä.

Minas, hotellin omistaja, jonka oli tarkoitus viedä minut Pigadiaan, tuli minua vastaan ja kysyi olenko valmis lähtemään. Kyllä ja en. Reppu on kyllä pakattu, mutta mieli ei ole valmis. No, meneehän niitä laivoja myöhemminkin, hän totesi. Ei, kyllä tänään täytyy lähteä. Olen pari yötä Rodoksella ja sitten perjantaina Lipsille. Sovimme, että näemme hotellilla yhdeltä.

Kipaisin alakylään viemään kortteja postiin ja hakemaan ruokakaupasta jotain pientä evästä. Täti, jonka luona söimme ensimmäisenä iltana, sanoi ohimennessäni tarjoavansa minulle kahvia, mutta kieltäydyin. Takaisin tullessani hän jo kaatoi kupposen, vaikka yritin selittää että pitäisi jo kävellä hotellille, koska vartin päästä lähdetään sieltä. Ajattelin, että olkoon. Kyllä tässä ehtii sen kupin juomaan. (Jo toinen kohteliaisuussyistä juotu kuppi, opinkohan viimein Kreikassa juomaan kahvia?) Täti kantoi eteeni kupin lisäksi munakasta fetajuustolla ryyditettynä.

No, nälkähän tässä olikin, olin syönyt aamupalaksi vain vähän hedelmiä, joten kimppuun vaan. Söimme yhdessä saman pöydän ääressä. Hänelläkin oli kyläläisille tyypillinen pistävä katse, tuntui, kuin hän olisi mittaillut minua koko ajan. Siinä syödessäni katsoin upeaa eteeni levittyvää kylää ja ajattelin, että miksi täältä oikeastaan tarvitsisi lähteä juuri tänään. Eihän minulla ole yksikään majoitus vielä varattuna, enkä tiedä, löydänkö yhtä mieleenpainuvaa paikkaa uudestaan.

Pienessä kivitalossa oleva huone tuntuu melkein kodilta ja sen upeassa puusängyssä olen nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan missään. Mikä kiire tässä muka on? Eikös sitä hetkeen tarttumisen taitoa ole juuri opeteltu kaiken maailman hyvän olon kursseilla. Oliko tarkoitus oppia relaamaan ja lopettaa aikatauluista pingottaminen.

Täti sanoi minulle jotain kreikaksi ja kun en ymmärtänyt hän sanoi vain ”go”. Katsoin kelloa, joka oli jo yli yksi. Kysyin paljonko olen velkaa, johon hän vastasi viisi euroa. Hinta oli suolaisempi kuin itse munakas, varsinkin kun en moista ollut tilannut ja olisin mieluummin syönyt sillä rahalla vaikka kreikkalaisen salaatin. Vähän kusetuksen makua, sanoisin.

Aikakäsitys on venyvä Kreikassa, joten kävelin ihan kaikessa rauhassa asunnolle. Ja mikäpä kiire minulla olisi ollutkaan. Olinhan juuri päättänyt olla kylässä lauantaihin asti.

Päivällä sain käyttää pyykkikonetta, oi mikä ilo puhtaista vaatteista!
Illalla taivas meni pilveen ja alkoi tuulla. Tuuli, joka kolisteli ikkunaluukkuja ja sai nurkat vinkumaan, jatkui koko yön. En saanut unta. Paradoksaalista, sillä juuri hyvien unien ja ihanan rennon tunnelman vuoksi olin päättänyt jäädä tänne. Juuri kun vajosin jonkinlaiseen horrokseen aamuneljän maissa, alkoi ukkonen. Taivas vilkkui niin täynnään salamoita, että ikkunasta avautuva maisema näkyi kirkkaana kuin päiväsaikaan. Samaan aikaan pelkäsin ja nautin luonnon mahtipontisesta näytelmästä. Tiesin kuitenkin, ettei minulla ole hätää kivitalossa.

Aamulla ukonilma oli tiessään, mutta tuuli jatkui taukoamatta. Muistan lukeneeni kirjan, jossa kerrottiin jonkin sortin tuulen tekevän ihmisiä hulluiksi. Ehkä se on juuri jotain tällaista. Nyt kello on tulossa jo kuusi illalla, mutta tuuli vain jatkuu piinaavana.

Olen joutunut virittämään ikkunaluukkuhin erilaisia naru- ja kiviviritelmiä, yksi luukku kun oli kiinni vain yläsaranoiltaan ja tuuli heilutti sitä holtittomasti kuin puun oksaa. Pelkäsin, että se tärähtää vielä ikkunaan ja rikkoo sen. Sidoin reppuni vakiovarusteen, pyykkinarun, luukun ympärille, kieputtelin sen sitten kiinni toiseen luukkuun ja lopulta sisäpuolelle ripaan kiinni. Johan loppui pauke. Mrs McGyver!

Toisten luukkujen eteen olen laittanut suuria kiviä (jotka olivat jo valmiina ikkunalaudoilla ja joiden olemassaoloa tullessani ihmettelin), että tuuli ei pääse paukuttamaan luukkua jatkuvasti. Mutta tuulen voima on ihmeellinen. Se heiluttaa luukkua sellaisella vimmalla, että pikku hiljaa luukku tönäisee isoa kivenmurikkaa kauemmas luukun edestä. Ja vartin päästä sama raivostuttava kolke jatkuu.

Olin ajatellut mennä tänään ehkä Diafaniin ja rannalle (todella mahtava biitsisää), mutta olen pysytellyt sisällä niin tiiviisti, kuin Suomessa pahimmilla tammikuun pakkasilla. En edes näe enää upeaa maisemaa, kun kaikki luukut on pitänyt teljetä kiinni.

Sen verran olen ulos nokkani pistänyt, että olen käynyt etsimässä suurempaa kiveä (menestyksettä) edelleen paukuttavan luukun eteen. Kun varjostin silmiäni, ettei hiekkaa lentäisi niihin, käsi ei pysynyt paikoillaan, vaan heilui kuin jokin erillinen esine tuulen voimasta. Siinä vaiheessa ajattelin, että on parempi palata sisätiloihin ja nopeasti.
Tässä vaiheessa on tietysti alkanut mietittyttää, olisiko sittenkin pitänyt lähteä eilisellä laivalla.
Mutta on myrskypäivästä ollut iloakin. Sain upeita valokuvia ”jeesusvalosta”, kun valo näytti puhkovan pilviin reikiä.

Auringonlaskun aikaan pilvet loistivat oransseina ja rinteessä roikkuvat talot saivat kullanhohtoisen sävyn pintaansa. Huomasin erään toisenkin huolestuttavan seikan tuulen lisäksi. Käteinen raha, mikä näissä kylissä on ainoa käypä maksuväline, alkaa olla vähissä. Hyvin vähissä. Sitä on tarkalleen ottaen 135,70 euroa, joista 130e menee majoitukseen. (Sain puhuttua asunnon hintaan 130e/5 yötä, eli 26e/yö. Ihan hyvin siihen nähden, että alkuperäinen hinta oli 40e/yö.) Hmmm, voipi olla, että joudun vielä tinkimään siitä vähän pois! Tuolla alle kuudella eurolla kun pitäisi elää vielä huominen päivä ja saada lauantaille ainakin aamupalaa.

Kyselin kortilla maksamisesta jo tullessa, mutta Minas ei osannut sanoa siihen oikein juuta ei jaata. Laite ei ilmeisesti aina toimi, mutta voin nostaa käteistä Pigadiasta automaatilla. Jos se nyt sitten toimii?

Seitsemän maissa tapahtui ihme. Tuuli laantui ja helvetillinen kohina lakkasi. Yhdeksään mennessä minusta alkoi tuntua, että olin saanut tarpeekseni tästä paikasta. Ihana huone tuntui kuin vankilalta kökittyäni täällä päivän. Kävin pienellä kävelyllä illalla ja hiljainen kylä vaikutti äkkiä lähes pelottavalta, lehdet rapisivat tyhjillä kujilla, tuuli (tyyntyneenäkin) ujelsi hiljaa. Tunsin itseni muukalaiseksi, niin kuin ystävällinen kylä olisi kääntänyt äkkiä minua kohti töykeät kasvonsa, muuttunut yhden tuulisen päivän jälkeen aivan toisenlaiseksi.

Auringon lämmöllä ja sen puuttumisella on ihmeellinen vaikutus tunnelmaan. Sain selville, että aamuseitsemältä lähtee bussi Diafaniin, josta sama laiva, jolla tulin, vie takaisin Pigadiaan. Harkitsen sitä. Mutta jos aamulla tuulee yhtä paljon kuin tänään, niin en taatusti lähde. Säätäjä saa vielä yön aikaa miettiä lähteäkö vai ei.

Tässä videossa Olympoksessa on vielä aurinkoista ja mukavaa. Kuvitelkaa, miten tuuli pääsee puhaltamaan vuorten yli kohti kylää. Meren puolella vasta tuulista onkin!