Pyhimyksiä ja pieniä ihmeitä

Ennen kuin kävin nukkumaan, päätin että en aio olla Olympoksessa lauantaihin asti. Tuuli oli saanut omankin tuuleni kääntymään ja halusin takaisin ihmisten ilmoille. Laitoin herätyskellon soimaan kuudeksi tähdätäkseni seitsemän bussiin ja edelleen kahdeksan laivaan. Kuudelta tuuli ulisi nurkissa ja ikkunasta näkyi vaahtopäiden täplittämä meri. Käänsin kylkeä ja ajattelin, että täytyy olla jokin muu keino.
Kun nousin, huomasin, että talossa ei ollut sähköä. Tämäkin vielä!

Aamulla kävelin kylänraitilla kyselemässä, olisiko kukaan menossa Pigadiaan. Eräs huivikaupan mummo kertoi miehensä menneen sinne jo aamulla, olisit kysynyt eilen, niin olisit päässyt kyydillä. Hän neuvoi, että kannattaa kuitenkin käydä kysymässä alakylän Sofialta kyydistä, siltä, jolla on kahvila supermarketin lähellä. Hän kyllä tietää, jos joku on menossa Pigadiaan. Mutta taidat olla kyllä myöhässä, ne jotka ovat menossa, ovat menneet jo. Mutta älä huoli, jos et saa muuta kyytiä, mieheni menee huomenna Rodoksen iltalaivalle, joten pääset viimeistään silloin.

Alakylään mennessä ohitin pienen kirkon, oikeastaan miniatyyrikappelin, jota olin käynyt aikaisemmin kuvaamassa. Katseeni osui kirkon pieneen oveen ja hetken mielijohteesta päätin mennä sinne sisälle. Olin jutellut aikaisemmin matkamuistokaupan Sofian kanssa pyhimyksistä ja niihin liittyvistä tarinoista. Kreikassa ikonit ovat yleisiä kodeissa ja pyhimykset ovat tärkeä osa uskontoa ja uskonto taas osa arkiäivää. Nyt samat pyhimykset katsoivat minua seinältä kultasävyisistä ikoneistaan.
Kalimera pyhimykset. Voisitteko auttaa, kun pitäis saada kyyti täältä tänään pois. Kaikki kyydit meni jo, niin mulle juuri sanottiin, mutta jos kuitenkin löytyisi joku keino? Kiitos hei ja efaristo poli.

Seuraavaksi näin Minasin, hotellin omistajan, joka sanoi voivansa myös heittää minut joko tänään tai huomenna, mutta se maksaa 25-35 euroa. Jännä juttu, kun ajoimme kylään Diafanista, hän sanoi voivansa aivan hyvin ajaa minut ilmaiseksi Pigadiaan (mitä ihmettelin jo silloin, sinne kun on tunnin matka suuntaansa). Taisi mies muuttaa mielensä, kun en lämmennyt hänen ylistäville puheilleen siitä, miten amazing olen.

Sofia, kahvilanpitäjä, (jolla oli tähän mennessä näkemistäni kreikkalaisista naisista tummimmat viikset) vain pudisteli päätään ja näytti siltä, että tyttö hyvä, sinulla ei ole mitään toivoa. Kas kun ei sahannut kurkkua kädellään, sen verran surkea katse minuun kohdistui. Hain kaupasta aamupalaksi hedelmiä ja sain kaupan rouvalta saman vastauksen, kyytiä on hankala enää saada. Lampsin takaisin päin samaa reittiä mietteissäni. Tännekö sitä nyt sitten jäädään?

Juoru siitä, että olin lähdössä, oli ilmeisesti kulkenut, sillä eräs nainen, jota en entuudestaan muistanut, kysyi minulta minne tarvitsen kyydin. Hän kertoi, että tänään tulee turisteja Pigadiasta. Vielä ei tiedetä, tulevatko bussilla vai laivalla, mutta tulossa ovat. Voit ehkä päästä heidän kyydillään. Tule parin tunnin päästä, silloin he saapuvat. Wau. Olin aivan äimänä. Monen kieltävän kommentin ja säälivän katseen jälkeen vaikuttikin äkkiä siltä, että voisin saadakin kyydin.

Kun odottelin asian varmistumista, kävin jututtamassa Jannista, suutaria, joka naputteli nauloja perinteisiin kenkiin samassa verstaassa, missä isänsä ja isoisänsäkin olivat aikoinaan työskennelleet. Isoisän yhdeksästä lapsesta vain Janniksen isä oli jäänyt Olympokseen, muut olivat muuttaneet Amerikkaan. Myös Janniksen sisaruksista muut olivat lähteneet saarelta, kuitenkin vain Ateenaan ja Rodokselle. Jannis itse piti Olympoksesta, mutta kertoi, että turisteja on ollut viime vuosina harmillisen vähän.

Jutellessamme sain katsella perinteisen naisten saappaan korjaamista ja uuden valmistamista. Saappaan tekoon menee kolme päivää ja sen myyntihinta on 350 euroa. Materiaalikuluihin menee jopa 150 euroa. Kolmen päivän työstä jää siis tekijälleen palkkaa noin 200 euroa. Harmillisen vähän noin upeasta käsityöstä,  ja saappaista, jotka tekijänsä mukaan kestävät vuosikausia.
Harmitti, kun en pystynyt ostamaan kylässä ollessani juuri mitään. Euron käsintehty saippua, kolmen euron kännykkäkotelo ja viiden (jestas, mitä törsäämistä!) euron leipämuotti eivät tainneet juuri lisäsärvintä myyjilleen tuoda.

Tulin myöhemmin kysymään kyydistä ja sain tietää, että Ateenasta tullut ryhmä lähtee neljältä. Fuula, nainen, joka kyytiä oli järjestämässä, sanoi tuntevansa bussikuskin ja puhuvansa minusta tälle. Hän vielä lisäsi, että tule kuitenkin kolmelta jo tänne, varmempaa niin. Ja jos näet Vassilikista, bussikuskia, voit toki kysyä asiaa häneltäkin. Fuula kertoi kuskin tuntomerkeiksi: valkoinen takki ja tuoksuu hyvältä. Nauroimme makeasti, kun ihmettelin, että pitäisikö minun käydä haistamassa kaikki vastaan tulevat valkoista takkia pitävät miehet. Olisihan se näky, kun nuuhkisin jokaista ja sanoisin vain etsiväni bussikuskia.

Menin pakkaamaan tavarat hotellille, jätin sovitun summan pöytälaatikkoon (100e neljästä yöstä, sain vielä tingattua sen yhden euron/yö pois!) ja jäin odottelemaan, kello kun oli vasta yli kaksi. Äkkiä alkoi sataa. Tiesin, että heidän ruokailunsa oli tarkoitus päättyä kahden maissa. Mitä he muka tekevät kylässä neljään asti tällä säällä. Kun sade pian taukosi, päätin lähteä. Olihan Fuulakin sanonut, että kannattaa tulla kolmeksi. Reppu selkään ja menoksi!

Yksi mummo jo huikkasi minulle, että ovat lähdössä jo, pidä kiirettä, mutta toinen tiesi, että bussikuski on vielä kahvilla Nikosin kuppilassa, joten ei mitään hätää. Köpöttelin portaat alas painavan repun kanssa ja huikkasin jassu ovelta ovelle. Jassu Anna, hyvää matkaa, minulle huudeltiin sieltä ja täältä. Tulethan uudestaankin?

Bussikuski (jolla oli muuten musta takki ja jota en harmikseni ehtinyt haistamaan!) viittoi minut kyytiin ja pääsin peräpenkille. Bussi starttasi vähän yli kolme (kannatti luottaa vaistoonsa ja lähteä ajoissa hotellilta) ja kyyti kreikkalaista musiikkia huudattavassa turistibussissa, eläkeläisvitsien siivittämänä (joita en tietenkään ymmärtänyt) kohti Pigadiaa alkoi. Kiitos pyhimykset!

Bussissa sain ihailla Karpathoksen karuja maisemia ja kun päästiin perille, menin kädestä pitäen kiittämään maailman kilteintä bussikuskia, joka ei tietenkään ottanut minulta mitään maksua.

Majoituin sataman ja keskustan lähellä olevaan hotelliin, jossa oli hyvä wifi tarjolla. Mutta mitä ihmettä! Koneeni ei mennyt nettiin, ei sitten millään! Näin kyllä, että wifi toimi ja kone yhdisti verkkoon, mutta ei, netti ei vain auennut. Muistin, että jotain samantyylistä ongelmaa oli Anemos hotellissakin ja Minas oli tuolloin katsonut tietokonettani. Yritin löytää samannäköisen ikkunan, josta klikata jotain (mutta mitä?), mutta en vain löytänyt mitään tuttua. Eihän tästä tule mitään, jos en pääse nettiin! Blogin kirjoittaminen loppuu kuin seinään.

Päätin lähteä Reginahotelliin katsomaan, toimisiko koneeni siellä, se kun oli lähellä. Aulassa viritin koneeni käyntiin ja Reginan monitoimimies, Jose tuli moikkaamaan minua. Ei toiminut sielläkään. Jose sanoi, että menepä tuonne kadun toiselle puolelle, siellä ne tietävät kaiken tietokoneista. Päivän ihmeet eivät loppuneet bussimatkaan. Koneeni viritettiin käyntiin (antiikkinen, kuittasi omistaja läppäristäni!) ja ei mennyt kuin muutama klikkaus, niin homma oli selvä. Kone toimi taas kuin enkeli. Ja paljonko maksoi? Ei mitään tietenkään. Pienet ihmeet ovat ilmaisia.

Seuraavana päivänä lähdin iltalaivalla Rodokselle ja Karpathos jäi vihdoin taakse. Laivalla minulle alkoi jutella viereisessä pöydässä istuva kolmikymppinen nainen. Kävi ilmi, että hän oli perulainen lastenkirjailija Nelly. Juttelimme pitkään yhdessä monista asioista ja viiden tunnin laivamatka sujui kuin itsestään.
Olen huomannut, hän kertoi, että pystyäkseni kirjoittamaan, minun täytyy vaihtaa paikkaa tarpeeksi usein. Matkustaessani paikasta toiseen olen kaikkein luovimmillani. En pystyisi kirjoittamaan, jos olisin aina kotona. Matkustaminen ja kirjoittaminen kulkevat käsikädessä ja nautin kummastakin suunnattomasti. Olen todella onnellinen, kun olen täällä. Pystytkö yhtään ymmärtämään, mitä tarkoitan?

Katsoin häntä ällistyneenä. Miten joku pystyi juuri pukemaan sanoiksi ne sekavat ajatukset, joita olin itsekseni pyöritellyt päässäni. Extrabonuslahja pyhimyksiltä: perulainen kirjailija, jonka tärkein viesti minulle oli: Usko itseesi. Se on kaikkein tärkeintä.

Kun saavuin lopulta Patmokselle, oli jokaisessa kaupassa tyrkyllä jos jonkinlaisia pyhimyksiä ja ikoneita. Näiden kokemusten jälkeen olin varma, että tarvitsen oman pikku pyhimyksen matkaseurakseni. Ja mikäpä voisikaan minulle paremmin sopia kuin jääkaappimagneetti-ikoni (kyllä, sellaisiakin on!), jossa on kuvattuna Christoforos, matkailijoiden suojeluspyhimys.