Kun saarihyppelijä paikoilleen jämähti

6.10.2018 /

Tänään se taas saapui, tuo pelottava, sininen jättiläinen, joka ahmaisee ihmiset sisuksiinsa ja vie heidät pois: Blue Star Ferriesin autolautta. Kun näin sen, mahan pohjassa muljahti ikävästi, pulssi nousi, jalat menivät veteläksi ja mieleen nousi vain yksi asia. Ei vielä! En halua vielä lähteä. En vieläkään.

Tätä minulle ei ole tapahtunut vielä kertaakaan saarihyppelyllä, ehkä siksi, että olen tehnyt suunnitelmia ja hotellivarauksia etukäteen ja siksikin on ollut paitsi pakko, myös ilo jatkaa matkaa. Mutta nyt istun täällä rantakadun kahvilassa samaan aikaan haikeana ja tyytyväisenä: olen juuri hyvästellyt australialaiset ystäväni, jotka kaikki lähtivät pois, mutta helpottuneena siitä, että minun ei ollut pakko lähteä. En suoraan sanottuna ymmärrä ollenkaan, miksi en pysty lähtemään, mutta tunne on niin vahva, että sitä ei voi olla kuuntelematta.

Ehkäpä kerron teille tarkemmin, millainen paikka tämä maaginen Kastellorizo on, jonne ihmiset jämähtävät. En nimittäin suinkaan ole ainoa, jolle on käynyt näin.

 Kun kokonainen kaupunki katosi

Kastellorizon historia on surullinen ja traaginenkin. Täällä asui ennen toista maailmansotaa noin 15 000 ihmistä ja kaupunki oli hyvinvoiva ja vauras. Saarella asui kauppiaita, käsityöläisiä, merenkulkijoita ja ylipäätään oppinutta väkeä. Heidän kotinsa olivat näyttäviä, uusklassista tyyliä edustavia, kaksi- tai kolmikerroksisia rakennuksia, joissa oli stukkokoristeita, marmoriportaat ja useita parvekkeita. He käyttivät muualta tuotuja kalliita kankaita vaatteissaan, joita somistivat hopeakorut, silkkihuivit ja talvella turkikset.

Sitten saaren ylle kerääntyi mustia pilviä. Ensin paha maanjäristys aiheutti mittavia vahinkoja 1926, mutta myöhemmin toisen maailmansodan aikaiset pommitukset ja laaja tulipalo 1943 tuhosivat kaupungin lähes täysin. Asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan pakolaisleireille Palestiinaan ja sieltä edelleen Egyptiin, Amerikkaan ja ennen kaikkea Australiaan. He, jotka palasivat myöhemmin, löysivät kotinsa täysin raunioina ja nekin harvat, pystyyn jääneet talot oli ryöstetty putipuhtaiksi.

Vanhoista kuvista näkee, miten rinne oli ennen täynnä taloja, joita oli kaikkiaan 800. Nykyään se on täynnä raunioita, ja joistakin voi vielä erottaa talon huonejaon ja uunin paikan. Keskellä entistä keittiötä voi nyt kasvaa granaattiomenapuu. Joillakin raunioilla on kyltti, jossa on omistajan nimi, sillä Australiaan muuttaneiden kastellorizolaisten jälkipolvet etsivät nyt juuriaan täältä ja rakentavat lomakotejaan sukunsa entisille maille, sille kotisaarelle, jota isovanhemmat jäivät ikuisesti kaipaamaan.

Minun kreikkalainen kotini

Uudessa majapaikassani, joka tuntuu aivan omalta, pieneltä kreikkalaiskodiltani, avaan aamulla ikkunaluukut ja haistan raikkaan tuulahduksen viereisestä sitruunapuusta. Laitan aamupalaa keittiössä ja nautin tomaatin mehevän kirpeästä tuoksusta, aamulla leipomosta haetun, vastapaistetun leivän rapeudesta ja ikkunasta tulvivan auringon lämmöstä ihollani. Napsaisen suuhuni pienen palan suolaista kefalotiria ja nostan tarjottimelle voileipien lisäksi kupin teetä ja mehulasin. Valutan hunajaa jugurtin päälle ja pilkon persikkaa ja makeita viinirypäleitä joukkoon. Aamiainen parvekkeella merimaisemaa tai pikkukujan elämää katsellen on mitä mainioin alku päivälle.

Tämä asunto on juuri remontoitu ja sen sisustus on sekoitus Skandinaviaa ja Kreikkaa. Tykkään todella paljon, tämä on kuin minulle tehty rauhallisine väreineen. Ulkoa taas väri on räväkkä persikanpunainen, jota koristavat valkoiset ikkunanpielet ja harmaat ikkunaluukut, ihastuttava. Kastellorizossa talot ovat korkeita ja värikkäitä, kaukana niistä Kyklaadien kuutioista, jotka ensimmäisenä Kreikasta tulevat mieleen.

Tämä on jo kolmas majapaikkani tällä saarella. Ensimmäisestä jouduin lähtemään neljän yön jälkeen pois, koska se oli täyteen buukattu. Seuraava, jossa yövyin viikonlopun yli, oli kauniin sinisen talon pohjakerroksen asunto, jonka oven takana odotti homeelta haiseva, raikkaan ruskealla sisustettu Neuvostoliitto ja jossa heräsin nenä tukossa. Ei kiitos. Siksi tämä ihana koti parvekkeineen tuntuu kuin lottovoitolta ja saa todellakin nähdä milloin raaskin täältä lähteä pois. Eikä minulla ole kiire minnekään.

Kreikkalaisten makujen lisäksi silmänruokaa

Satamakadun ravintolat tarjoavat hyvää, kreikkalaista perusruokaa. Pöydät on katettu satama-altaan reunaan, ja olipa päivä tai ilta, näkymä on ihastuttava. Athinan kalaravintolassa, bougainvillean kaartuvien oksien alla, maistoin järjettömän hyvää kalaa (king fish), mitä ikinä se sitten suomeksi onkaan. Kylmä lasillinen valkoviiniä maistui ihmeen hyvältä, vaikka en muuten sitä juuri juokaan.

Kreikassa kun ollaan, kissat tietysti päivystivät pöydän ääressä herkkupaloja odottaen. Jopa minä unohdin kissat, kun huomasin satama-altaan kirkkaassa vedessä lähestyvät valtavan kilven. Ravintoloiden työntekijät heittävät ruuan jämiä mereen, houkutellakseen jättiläismerikilpikonnia, jotka taas houkuttelevat turistit paikalle. Myönnän olevani sen verran turisti tässä asiassa, että katson niitä mielelläni, vaikka toisaalta en tykkää siitä, että villieläimiä syötetään.

Mistä tämä kaikki hyvä sataa ylleni?

Tässä saaressa on taikaa, enkä suinkaan ole ainoa, joka niin sanoo. Ihmiset ovat ystävällisiä, matkailijat juttelevat tuosta vain keskenään ja paikan yllä leijuu hyvän energian ilmapiiri. Mutta ei Kastellorizokaan toki ole kaikkien suosikki, ihmiset kuulemma joko rakastavat tai inhoavat tätä paikkaa, välimuotoa ei ole.

Minulle tämä saari on tarjonnut yllätyksiä toisensa jälkeen. Ensimmäisellä kerralla, kun kävelin linnalle, luokseni saapui kuin tilauksesta mukava nuori mies, joka osasi ottaa juuri sellaisia kuvia minusta, kuin halusin. Eräänä toisena aamuna minut kutsui kahvilaan vanhempi herrasmies, joka tarjosi lasin tuorepuristettua appelsiinimehua satamakadun aurinkovarjojen alla. Myöhemmin tapasin ihanan Ivonnen, jonka kanssa tunnin sisällä ensitapaamisestamme itkimme ja nauroimme yhdessä. Hän antoi minulle lahjaksi tekemänsä valokuvakirjan Kastellorizosta ja kutsui vielä myöhemmin illalliselle. Kun eräänä iltana kaipasin olkapäätä, luokseni saapui Rachel, jonka kanssa juttelimme elämän suurista ja pienistä asioista kahdella illallisella. Milloin ikinä olen jotain kaivannut, tämä saari on ojentanut sen minulle, kuin kukan kämmenellä.

Sain myös kutsun laivalla tapaamani australialaisparin häiden etkoille, jotka olivat vähän kuin polttarit, mutta ei sinne päinkään. Tarjolla oli juomaa, ruokaa ja mukavaa seuraa ja tutustuinkin moniin uusiin ihmisiin. Kun eräs rouva lähti juhlista kotiin päin, hän huikkasi minulle tervetulotoivotuksen huomisiin uuden talonsa tupareihin, ja osoitti talon sijainnin aukion laidalla. Kiitin kutsusta ja lupasin tulla.

Mutta ihmeellisin asia tapahtui, kun juhlien loppumetreillä, illan jo käännyttyä yöksi, Flora kutsui minut häihinsä. Olimme tunteneet toisemme tässä vaiheessa kokonaista viisi päivää. Hän sanoi, että monet ihmiset näissä häitä edeltävissä juhlissa olivat kysyneet, että kai kutsutte Annan myös häihin. Olin niin otettu, että kyyneleet eivät olleet kaukana. Eihän tällaista voi tapahtua. Tuntui kuin olisin muuttunut elokuvan hahmoksi, jolle kaikki nämä ihmeelliset asiat tapahtuvat. Hetki sitten täysin vieraat ihmiset, jotka muuttuvat pikakelauksella ystäviksi, ovat kestinneet, syöttäneet ja juottaneet minua täällä.

Häät olivat niin upea tapahtuma, että kirjoitan niistä vielä erillisen jutun. Haluathan varmaankin kuulla, millaiset ne olivat?

Saatat myös pitää

Procida – Caprin tuntematon pikkusisko

14.10.2015

Voi mikä ihana pikkupoukama!

6.7.2016

Ei tähtiä vaan tunnelmaa – tällaisista majapaikoista minä tykkään

28.2.2021

44 kommenttia

  • Piipa

    6.10.2018 at 18:03 Vastaa

    Voi että, löysin blogisi ihan sattumalta ja malttamattomana odotan uutta luettavaa. Tällainen eläkeläismummo nauttii matkoista myös näin!

    • Anna K.

      6.10.2018 at 22:16 Vastaa

      Voi miten kiva kuulla! 🙂 Sillä välin voit vaikka lukea vanhoja juttuja, jos esim. Kreikka kiinnostaa, niin juttuja on vaikka kuinka paljon. Tämä on käypä tyyli nauttia matkoista!

  • Linda

    6.10.2018 at 18:59 Vastaa

    En kestä miten ihanaa sulla on siellä! Ihan parasta. Tosi hieno pikku asunto ja mikä kilpikonna! Innolla luen häistä sitten myös. 🙂

    • Anna K.

      6.10.2018 at 22:19 Vastaa

      No on kyllä melko ihmeellistä elämä täällä, kuin olisi osunut joidenkin onnellisten tähtien alle. Tuo mun koti on niin suloinen!

  • Piyya

    6.10.2018 at 21:29 Vastaa

    Voi nauti ❤️
    Sulla on nyt siellä semmoinen karma, että pysy niin kauan kuin sille tuntuu. Joskus joku juttu on vaan tarkoitettu olevaksi.
    Ja tuo huone, miten suloinen. Minunkin olisi vaikea riistäytyä sieltä !

    • Anna K.

      6.10.2018 at 22:24 Vastaa

      Voi, minä nautin! Myös tästä sun kommentista. Tuntuu hassulta ajatella, että tämä saari olisi jotenkin tarkoitettu mulle, mutta siltä kuitenkin niin vahvasti tuntuu. En todellakaan ymmärrä, miten osaan joskus jättää tuon Kreikka-kotini.

  • Katariina/Maisemajahdissa

    7.10.2018 at 19:57 Vastaa

    Kastellorizosta en olekaan ennen kuullut, vaikka kuvien ja kirjoittamasi perusteella kyseinen saari ansaitsisi tulla kaikkien tuntemaksi. Upeita kohtaamisia tiellesi on osunut – aikamoinen seikkailu ja kaukana tyypillisestä Kreikan lomasta!

    • Anna K.

      8.10.2018 at 16:43 Vastaa

      En ole muutenkaan mikään rantatuolilomailija, mutta tämän jälkeen en voi varmaan enää koskaan mennä mihinkään turistirysään. Tämä reissu on kyllä niin omaa luokkaansa.

  • Martina

    8.10.2018 at 13:02 Vastaa

    Eikä mikä paikka ja mitä ihania kokemuksia se on sulle tarjonnut! En otsikon luettuani uskonut että olisit muka jämähtänyt paikallesi, mutta nyt uskon ja ymmärrän täydellisesti miksi niin on käynyt. Ihana postaus. Tosi kivasti kirjoitettukin. 🙂

  • Sisko / Hieman_vino

    8.10.2018 at 20:45 Vastaa

    Kuulostaa ihanalta paikalta! Hienoa ettet ole aikatauluihin sidottu, niin voit nauttia tuosta saaresta juuri sinulle sopivan ajan. Saat paikan kuulostamaan niin taianomaiselta. 🙂

    • Anna K.

      8.10.2018 at 22:11 Vastaa

      Sanopa muuta, ihanaa kun ei ole aikataulua tai kiire minnekään.
      Voi olla, että jonkun toisen mielestä tässä paikassa ei ole mitään kummallista. Mulle tämä on kuitenkin niin spesiaali paikka, ettei vastaavaa ole vastaan tullut.

  • Pirkko / Meriharakka

    9.10.2018 at 10:31 Vastaa

    Purjehdusvuosinamme ”saarihyppelimme” Kreikassa parinkin reissun verran, mutta veneellä liikkuessa ei oikein ollut ”vaaraa” siitä, että olisi yhdelle saarelle jämähtänyt 🙂 No Naxokselle vene jäi pariksikin päiväksi, sillä lähdimme käymään Santorinilla laivalla, sillä Santorinin kalderan pohjalle on vaikea saada venettä ankkuriin, kivipohja näes.

    • Anna K.

      10.10.2018 at 13:57 Vastaa

      Totta, purjehduksella ilmeisesti siirrytään hyvinkin nopeasti eteenpäin. Näinhän mäkin yleensä, mutta nyt vain kävi toisin. 🙂

    • Anna K.

      10.10.2018 at 14:00 Vastaa

      Oi kiitos, ihana kuulla! Tähdet jatkavat vain suotuisaa eloaan, kaikkea uutta ja ihmeellistä on taas tapahtunut ja uusia ihania ihmisiä ilmestynyt mun elämään. Osalle pitää sanoa jäähyväiset, mutta uusia ilmestyy. 🙂

  • Anni | Rajatapaukset

    9.10.2018 at 14:42 Vastaa

    No kuulostaa kyllä ihan siltä että olet siirtynyt johonkin elokuvamaailmaan!
    Otsikon perusteella epäilin että oliko Zorba-myrsky saattanut sinunkin, mutta onneksi oli kyse ihan vapaaehtoisesta jumittumisesta!

    • Anna K.

      10.10.2018 at 14:04 Vastaa

      Joo, täällä on meneillään mun elämän Mamma Mia -filmi. 😀 Juuri sopivasti yhtenä iltana joku soitti Abbaa, kun olin iltakävelyllä.
      Zorba ei tänne tullut ollenkaan, vähän ukkosta ja sadetta oli parina päivänä.

  • Emma

    10.10.2018 at 9:48 Vastaa

    Olipa ihanasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu! Mullekin tuli mieleen ihan joku elokuvamaailma, oman elämäsi Mamma Mia – ja mitä kaikkea vielä ehtiikään tapahtua! Jo sun aiemmat Kreikka-jutut on saaneet mut miettimään saarihyppelyä, tai edes yhdelle saarelle jämähtämistä, mutta nyt kyllä viimeistään Kreikka-kuume iski!

    • Anna K.

      10.10.2018 at 21:26 Vastaa

      Kyllä minä olen onnellinen täällä ja tästä jämähdyksestä myös! Tämä on ehdottomasti hienoin matka, jolla olen koskaan ollut ja juuri siksi, kun saan itse päättää miten kauan olen täällä.

    • Anna K.

      12.10.2018 at 18:05 Vastaa

      Toden totta! Enpä tuota olekaan itse aiemmin hoksannut, mutta näinhän se juuri meni, irtiotto myös lomasuunnitelmista, kaikesta. Täällä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää hetkessä. Ehkä juuri siksi tykkään niin paljon olla täällä. Elämänmakuisia päiviä toinen toisensa jälkeen.

  • Jenna / Citylights & sunsets

    12.10.2018 at 12:52 Vastaa

    Mä kun luulin, että tälläisiä juttuja tapahtuu vain kirjoissa ja elokuvissa! Ihanan elämänmakuista matkustamista. Mua jäi kiinnostamaan, että mikä saa ihmiset vihaamaan tuota saarta, jos välimuotoa siihen rakastumisen ja vihaamisen välillä ei ole?

    • Anna K.

      12.10.2018 at 18:09 Vastaa

      Niin mäkin luulin! Mutta nyt olenkin itse päähenkilönä täällä. 😀
      Tämä on hyvin pieni saari, täällä ei ole rantoja, ei juurikaan yöelämää, eikä shopattavaa. Joillekin yksinkertaisesti vihonviimeinen kyläpahanen, jossa kukot herättää liian aikaisin aamulla. Ja sitten taas toisille se kaikkein rakkain paikka päällä maan. 🙂

    • Anna K.

      12.10.2018 at 22:46 Vastaa

      Oi kiitos. 🙂 Vaikka turismia täälläkin on, niin ei kuitenkaan samassa mittakaavassa. Aitoutta on vielä jäljellä ja siksi viihdyn täällä niin hyvin.

  • Travelloverin Annika

    13.10.2018 at 11:07 Vastaa

    Voi miten onnelliselta vaikutat tässä jutussa. Kuin todella olisit tullut kotiin. Olen vähän miettinyt Kreikan saarihyppelyä ehkä ensi kesälle. Pitäne jättää tämä viimeiseksi, etten jämähdä minäkin viettämään saarella viikkoja ja missaa kaikkea muuta. 🙂

    • Anna K.

      13.10.2018 at 12:12 Vastaa

      Kiitos ihanasta kommentista, Annika. Kyllä, olen ollut hyvin onnellinen tällä saarella. Onni on muodostunut pienistä, hyvistä asioista, elämän yksinkertaisuudesta.
      Suosittelen sulle todella lämpimästi saarihyppelyä, koska se on aivan ihanaa puuhaa, kun näkee niin paljon. Tällä kertaa mulle vain kävi ihan toisin, mutta toisaalta olen hypellyt jo monta kertaa. Tänne viimeiseksi on hyvä ohje, mutta ikinä ei voi tietää, mikä saari vie juuri sinun sydämesi.

  • Merja / Merjan matkassa

    13.10.2018 at 17:21 Vastaa

    Ihana, hyvänmielen tarina <3 Mulla on mennyt täysin ohi, että olet pidempään reissussa. Kuulostaa hyvältä ja tuo saari (jonka nimeä en ole koskaan kuullut) vaikuttaa ihanalta. Häistä haluan ehdottomasti kuulla lisää..

    • Anna K.

      13.10.2018 at 20:29 Vastaa

      Kiitos Merja. 🙂 Mulla kun ei ollut sitä tarkkaa suunnitelmaa, että kauanko olen, niin ei ole tullut hehkutettua, että oon reissussa pidempään.
      Häistä onkin jo juttu julkaistuna.

  • muuttolintu

    14.10.2018 at 10:19 Vastaa

    Aivan ihanan näköinen ja kuuloinen paikka! En yhtään ihmettele, että jämähdit. Terkkuja Santorinilta, aivan erilainen saari mutta voisin jämähtää tänne ihan mielelläni. Meillä on nyt saarihyppelyä takana kuukausi ja kohta aika jatkaa matkaa, nyyh!

  • Eve, Jetlaggies

    14.10.2018 at 22:00 Vastaa

    Jämähtäminen on ihan parasta <3! Lähdimme kesällä saarihyppelemään Sisilian Liparisaarille – ja ihastuimme niin palavasti itse pääsaareen Lipariin, että päätettiin jättää saarelta toiselle poukkoilu ensi kertaan. Oli ihan paras päätös:D

    • Anna K.

      14.10.2018 at 22:13 Vastaa

      Välillä pitää vain unohtaa suunnitelmat ja tehdä niin kuin just sillä hetkellä tuntuu. Ihanaa, kun teilläkin oli pokkaa jämähtää! 🙂

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *