Epäonnea lomalla: sadetta, salamoita ja sairaalaan

Aurinkoloma Kreikassa: varvas paketissa, kissan purema kädessä, yöllisestä oksennus-ripuliepisodista toipumassa, villatakki päällä, aurinkovarjon alla sadetta pitämässä. Kuulostaapa ihan unelmalomalta! 

Tälle matkalle osui epäonnea enemmän kuin kenellekään soisi. Kymmenen päivän lomasta viisi sujui loistavissa lomatunnelmissa auringonpaisteesta, lämmöstä ja ihanista maisemista nauttien. Hydra ja Poros antoivat parastaan ja kiipesin kummassakin paikassa maisemajahdissa kauneinta näköalaa etsien. Niitä löytyi, henkeäsalpaavia näkymiä kukkuloiden laelta alas kaupunkiin. Sitten onni kääntyi.

Pala minusta jäi Kreikkaan

Koko matkan ensimmäisellä uintikerralla, nopealla pulahduksella mereen, onnistuin rantaan kahlatessa potkaisemaan pottuvarpaan kiveen. Aalto horjutti juuri sen verran tasapainoa, että varvas osui kipeästi kiveen. Auts. Olin valinnut rantapaikakseni kivisen tason, ehkä vanhan laiturin perustan, jolle könysin takaisin. Heti kuivalla maalla totuus paljastui: verta valui solkenaan ja tajusin, että nyt ei tullut pelkkä pintaraapaisu. Varpaastani puuttui kaistale!

Kuulun niihin, joita veren näkeminen kauhistuttaa, mutta kun on yksin matkalla, ei jää muita vaihtoehtoja kuin toimia. Repäisin kylmänrauhallisesti vanhasta lakanasta suikaleen, (käytän sellaista aina pyyhkeen alla, ja kas, taas nähtiin miten hyödyllinen se on!) sillä sen verran järki sanoi, että haava täytyy sitoa. Tässä vaiheessa koko jalkapohja oli täysin veren peitossa ja alla olevalle kiviselle tasolle, jolla olin roikuttanut jalkaani, oli muodostunut punainen lammikko. Nam. Huuhdoin jalan meressä ja kieputin kangassuikaleen varpaan ympärille tiukalle niin monta kertaa, että lopulta veri ei tullut enää kankaan läpi. Sitten iski kuvotus.

Olin noin puolentoista kilometrin päässä hotelliltani ja varvas oli tietenkin kipeä. Tunnin verran keräsin rohkeutta lähteä kävelemään takaisin päin. Yritin liftata kaupunkiin, mutta kukaan ei ottanut kyytiin, eivätkä taksitkaan pysähtyneet. Ohiajava mopoilija vain nauroi. Minua ei varsinaisesti naurattanut siinä linkatessani. Lopulta ystävällinen perhe huoli minut mukaansa ja vei keskustaan, mistä olin heille todella kiitollinen.

Paikallinen arvauskeskus

Hotellissa sain apua vanhalta omistajapariskunnalta, jotka puhuivat joitakin sanoja englantia. Poroksella ei ollut sunnuntaina mitään lääkäriasemaa auki, joten minun pitäisi lähteä mantereelle, Galetakseen. Yritin selittää, että minulla on kyllä vakuutus ja voin maksaa yksityisestä lääkäristä, mutta mamma elehti että siinä menee rahat taivaan tuuliin, etkä saa kunnon apua kuitenkaan. ”Hospital Galetas. Better”. Hän piirsi minulle alkeellisen kartan ja selitti, miten löydän sairaalaan.

Taivas oli tummien pilvien peitossa ja kaukaa kuului jyrinää, kun astuin lossia muistuttavaan lauttaan. Ylitys mantereelle kesti vain 10 minuuttia, sillä Poros on hyvin lähellä mannerta. Perillä alkoi sataa ja vetäisin huipputyylikkään vaaleanpunaisen kertakäyttötakin päälleeni. Varmistin vielä parilta paikalliselta sairaalan sijainnin. Matka ei luojan kiitos ollut tolkuttoman pitkä, mutta usko meinasi loppua, kun kaupunkialue loppui kuin seinään ja kävelin viljelysten läpi kapeaa tietä ukkosen jyristessä ja salamoiden lyödessä ympärilläni. Täällä pusikon keskelläkö muka sairaala? Sieltä se lopulta löytyi. Pieni valkoinen rakennus, josta ei tullut siinä hädän hetkellä otettua kuvaa.

Pääsin saman tien lääkärille, melko saman oloiseen operaatiohuoneeseen kuin meillä, mutta vaatimattomampaan. Lakanakäärö avattiin ja haava puhdistettiin. Niin kuin pahoin pelkäsin, varvasta ei voinut tikata, sillä siitä puuttui noin kahden sentin siivu. Lääkärin tuomio oli ankarin, mitä lomalla soi saada. No shower, NO SWIMMING. Ei ollut itku kaukana. Oliko se pieni pulahdus siis koko matkan ainoa uintikerta? Eiiii! Lääkäri kääri järjettömän kokoisen tupon varpaan ympärille ja hetken hoitajan kanssa riideltyään (missä helvetissä se teippi taas on!) se saatiin kiinnitettyä paikoilleen. Homma kuitattiin eurooppalaisella sairaanhoitokortillani, enkä maksanut hoidosta mitään. Ainoat kulut sairaalareissusta olivat noin neljän euron taksimatka sairaalasta satamaan (siinä vaiheessa satoi kaatamalla) ja euron lossimaksut.

Mobiilihoitaja auttaa

Tottakai menin hotellissa ensimmäisenä suihkuun. C’moon! Aurinkorasvaa, hikeä ja merivettä iholla, siinä kunnossako puhtaisiin lakanoihin, ei kiitos. Vaikka suojasin jalan muovipussilla, se pahuksen tuppo kastui ja paketti oli avattava. Loppujen lopuksi luulen, että se oli vain hyvä, sillä sideharso oli ympäröity muoviteipillä kokonaan, eikä taatusti olisi hengittänyt.

Päätin kysyä neuvoa ihmiseltä, joka tietää pikku haavereista enemmän kuin lääkärit: äitiystävältäni, jonka pojat telovat itseään säännöllisesti. Ja neuvoja tuli! Luulen, että niiden ansiosta varvas parani nopeammin. Seuraavana aamuna kävin vielä apteekissa näyttämässä haavan kuvaa ja ostin sidetarpeita ja antibakteerista voidetta, jota apteekin tyttö suositteli, mutta josta lääkäri ei ollut sanonut mitään. Johan alkoi tokenemaan!

Sataa sataa ropisee, tili tili tom

Koko pieni Anna Puh, on niin vittuuntunut huh. Ei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä. Sunnuntaina oli sadetta ja ukkosta, maanantaina pilvistä ja viileää, tiistaina satoi kaatamalla, keskiviikkona vettä tuli kuin Esterin perseestä. Oijoijoi mikä aurinkoloma! Kaiken huipuksi heräsin sadepäivien välisenä yönä järjettömään kuvotukseen ja saman tien täystyhjennys kummastakin päästä. En ole koskaan ennen saanut mitään vatsapöpöä Kreikassa ja tähän väliin se tuntui jo melko huonolta vitsiltä.

Ettei ajatukset olisi kääntyneet turhan positiivisiksi, aloin aamuviideltä googlaamaan jäykkäkouristuksen oireita. Ahaa, siihen voi kuolla. Hups. Olikohan se rokotus voimassa vai ei? Huolen syy oli edellisen päivän kohtaaminen ravintolan kissan kanssa, jonka kanssa ensin oltiin ihan hyvää pataa, mutta joka yks kaks yllättäen puraisi käteeni ja lujaa. Google kertoi, että kissankin purema voi aiheuttaa jäykkäkouristuksen. Asia vaivasi niin paljon, että lopulta soitin seuraavana päivänä terveysasemalleni Helsinkiin ja sain huojentavan tiedon, että rokotteeni olisi vielä vuoden voimassa. Hei mahtavaa, tässä siis ehkä jäädään henkiin!

Laulu minulle ja sateenkaari

Ei niin  huonoa, ettei jotain hyvääkin. Toisena sadepäivänä poutaisena alkanut lounas sai yllättävän käänteen. Olimme jutelleet jo lähipöytien kanssa niitä näitä, kun kunnon sadekuuro ajoi meidät karkuun terassilta. Ravintolassa oli vain kaksi pöytää, joiden yllä oli katos, joten kipaisimme sinne sateen suojaan, saman pöydän ääreen. Siinä me hetki sitten tuntemattomat jaoimme yhteisen iltapäivän surrealistisissa tunnelmissa, kaikki aurinkolomalle tulleina, kaatosateessa Kreikassa.

Kesken kaiken israelilainen mies alkoi laulaa minulle kotimaansa 80-luvun iskelmää, joka kertoi Anna-nimisestä naisesta. Sen voi kuunnella tästä. Sanat menivät suunnilleen näin: ”Anna on lahjakas, hänessä on paljon potentiaalia. Jonakin päivänä, jos kohtalo suo, hän tulee menestymään.” Aivan selvästi laulu minusta! 😀

Yhteisen hetkemme päätteeksi aurinko pilkisti puiden lomasta ja harmaana vellovan meren ylle kaartui sateenkaari. Se tuntui symboloivan toivoa ja sitä, että synkkyyden keskellekin voi yht äkkiä ilmestyä jotain kaunista. Harmaina hetkinäkin on jaksettava uskoa tulevaisuuden tuovan hyvää tullessaan.

Ja miten lopulta kävi? Tälläkin tarinalla on onnellinen loppu. Pääsin kuin pääsinkin vielä mereen uimaan – kerran. Vielä loman viimeisenä päivänä rantahiekassa kahlaaminen sattui suojalapusta huolimatta sen verran paljon, että yksi kerta riitti. Kymmenen päivän lomalla kävin uimassa siis kaksi kertaa, kumpikin parin minuutin pikapulahduksia. Aina loma ei suju aivan suunnitelmien mukaan, mutta silti päällimmäiseksi jäi tunne, että ihanaa oli, kaikesta huolimatta. Sillä Kreikka on Kreikka varvas kipeänäkin.