Sinisten ikkunaluukkujen talo

Novelli, joka vie sinut kapeille kujille ja sinisen meren äärelle – Kreikkaan!

Siniseksi maalatut, puiset ikkunaluukut narahtavat, kun pyöräytän vanhanaikaisen metallihakasen auki ja leväytän eteeni kimmeltävän meren, laineiden tahdissa keinuvat sini- ja punaraitaiset kalastaja-alukset ja viereisellä kukkulalla kiipeävät valkoiset talot. Kauempana piirtyy vuorten siniharmaa jono kirkasta aamutaivasta vasten. Purppuranpunainen bougainvillea kiipeää vastapäisen talon seinällä, sitruunapuu tuoksuu ikkunani alla. Kirkas valo saa käteni kohoamaan otsalle, maisema onnellisen hymyn huulilleni ja kun kirkonkellot soivat ylempänä kylässä, nojaudun puolittain ikkunasta ulos, vedän syvään henkeä ja annan onnen virrata sisääni.

Kadulta kuuluu iloinen kalimera ja näen alapuolellani musta-asuisen mummon heilauttavan kättään ja suovan lämpimän, lähes hampaattoman hymyn minulle. Vastaan yhtä iloisesti ja makustelen tuota yksinkertaista sanaa mielessäni. Kalimera – kuinka hyvältä sen lausuminen tuntuukaan. Se ei ole vain hyvän huomenen toivotus, se on hyvän elämän toivotus, sillä joka kerta kun sanoisin tuon taikasanan, voisin olla varma, että siitä päivästä tulisi onnen täyteinen.

Kävelen alaspäin viettävää, kapeaa kujaa, jonka epäsymmetriset luonnonkivet on ympäröity valkoisella maalilla. Ikkunalaudoilla on pelargoniaruukkuja ja ovien edessä basilikaa jo reunoiltaan ruostuneissa oliiviöljykanistereissa. Kahvilan edessä istuu pappa maailman menoa tarkkaillen, kävelykeppiinsä käsillään nojaten. Huikkaan ohi mennessäni huomenet ja hymyillen vilkutan hänelle.

Kapean kujan päässä, kahden talon väliin puristuneena kimmeltää meri ja kun pääsen rantakadulle, pieni, turkoosi lahdenpoukama avautuu eteeni. Rannalla on aaltojen sileiksi hiomia kiviä, kuin ranskan pastilleja, joita niin mielelläni hypistelen merta katsellen. Mutta ihan ensimmäisenä on aamu-uinnin vuoro.

Vesi tuntuu varpaissa ensin viileältä, mutta kahlaan syvemmälle ja sukellan turkoosiin maailmaan. Snorkkelin maskin läpi ihastelen hopeakylkisiä pikkukaloja, kivien kylkiin tarrautuneita merisiilejä ja auringon välkettä vaaleassa pohjassa. Syvemmällä aaltojen tahdissa heiluva kasvillisuus muistuttaa tuulessa liehuvia hiuksia. Sen takana vaalea turkoosi muuttuu tummemman siniseksi, jopa uhkaavaksi ja näen, kuinka jyrkästi meren pohja siinä syvenee. Kun kahlaan takaisin rantaan, huomaan että olen saanut seuraa, pyyhkeeni päällä lojuu tyytyväinen kissa auringosta ja froteen pehmeydestä nauttien.

Haen leipomon tummatukkaiselta kaunottarelta tuoretta tuoksuvaa leipää, leikkaan mehukasta tomaattia sen päälle ja vielä paksuja viipaleita suolaista kefalotiria. Teepannussani hautuu vuoristoteetä, jota olen ostanut pienestä puodista, jonka seinät olivat lattiasta kattoon täynnä koreja, värikkäitä viinikannuja, saviruukkuja ja muuta vanhaa tavaraa. Valutan paksun jugurtin päälle hunajaa ja viimeistelen annoksen saksanpähkinöillä ja nektariinin paloilla. Kannan aamupalani parvekkeelle ja teekuppiini tarttuen istun ihailemaan merimaisemaa. Ei ole kiire minnekään.

Sydämessä läikähtää lämmin tunne kun kävelen metsäpolkua ylöspäin. Kuuma maa ja polulle pudonneet, pitkät neulaset tuoksuvat, kaskaat säksättävät kiivaasti. Ihastelen pinjamäntyjen kirkkaan vihreää väriä ja niiden raikasta tuoksua. Vielä ei ole liian kuuma kävellä kukkulan laelle. Ylhäällä pysähdyn hengästyneenä näköalapaikalle. Kaivan laukustani vesipullon ja juon ahnaasti. Puolikuun muotoinen lahti avautuu eteeni. Sen toisella laidalla on kylä, jonka talot nousevat kuin sokeripalat rinnettä ylöspäin, toinen puoli on oliivipuiden peittämä. Ylempää rinne on lähes paljas, vain piikkipensaat ja satunnaiset käkkyräiset puut täplittävät sitä. Aivan kylän laidalla erottuu pieni, turkoosinvihreänä hohtava poukamani. Istun upealla paikalla olevalle penkille ja katselen maisemaa pitkään. Tuuli tuo jostain yrttien tuoksua, ehkä oreganoa tai salviaa.

Paikalle puuskuttaa iloinen seurue ja yhdessä ihastelemme näkymää. Vaihdamme vinkkejä hyvistä ravintoloista, saaren parhaista uimapaikoista, vaelluspoluista ja tietenkin siitä, mistä tavernasta saa takuuvarmasti ouzohömpsyt kaupan päälle. Vanhempi rouva näyttää minulle keräämiään oreganonvarsia ja sitten alempaa polun varrelta paikan, mistä voin itsekin tuota kreikkalaisten ”vuoren iloksi” kutsumaa yrttiä kerätä.

Päivän vietän kylän viehättäviä katuja kierrellen, yhä kapeammille kujille eksyen. Bougainvillea ryöppyää ikkunaluukkujen ylle, aurinko häikäisee kalkituista seinistä ja tuolla ylhäällä, mäen päällä kirkko kurkottelee kohti sinistä taivasta. Kreikan värit, sininen ja valkoinen, toistuvat niin usein maisemassa, etten ihmettele yhtään, miksi ne liehuvat lipussakin.

Löydän rantaravintolasta vapaan pöydän ja istun meren äärelle. Viereisellä tuolilla torkkuu kissa kerällä ja silitän sitä varovasti. Ruokalistaa en tarvitse ollenkaan, sillä nenäni kertoo mitä haluan: samoja rapeita pikkukaloja, mitä naapuripöytään juuri kannetaan. Kreikkalainen salaatti ja pikkuruinen kannullinen raikasta valkoviiniä kruunaavat herkullisen lounaani.

Ruuasta raukeana kävelen kirja kainalossa rannalle, levitän pyyhkeen puun varjoon ja uppoan kirjan maailmaan. Rannalla on lisäkseni vain muutamia ihmisiä, suurin osa on kylän suuremmalla rannalla, aurinkovarjojen alla. Minä nautin luonnontilaisen pikkupoukaman rauhoittavista äänistä ja tunnelmasta. Aina välillä vilkaisen merelle, annan katseeni viipyä sen turkoosinsinisessä välkkeessä kunnes minun on pakko laskea kirja pyyhkeelle. Meri kutsuu minua, jokaisella aallon kohahduksella se huokailee nimeäni ja pyytää minua luokseen. Minä tottelen.

Illalla, kun katulyhdyt valaisevat satamaa ja kuu on noussut kylän ylle, kävelen rantakatua sydän onnesta pakahtumaisillaan. Olen juuri syönyt ihanan illallisen saman seurueen kanssa, johon tutustuin ylhäällä näköalapaikalla. Kuinka mutkattomasti he ottivatkaan minut joukkoonsa ja kyselivät elämästäni ja siitä, miksi ihmeessä lomailen yksinäni. Vastasin, että en olekaan lomalla. Minä asun täällä koko kesän. Talo, jossa on siniset, narahtavat ikkunaluukut, on nyt kotini. Kun he huudahtelivat ihastuneina, nostimme yhdessä maljan uudelle kodilleni ja Kreikan kauneudelle. Jamas!

Ennen kotiin paluuta kävelen pikkupoukamani hiljaisuuteen, haluan hetken kuunnella aaltojen väsymätöntä suhinaa pikkukiviä vasten. Tänne kylän äänet kuuluvat vain vaimeasti. Istun isolle kivelle, kiedon hameenhelmat tiukemmin jalkojeni ympärille ja katson tähtitaivaan tummaa äärettömyyttä. Miten rauhoittavalta sen katsominen tuntuukaan. Äkkiä näen tähdenlennon. Ilahdun ja yritän keksiä nopeasti jonkun toiveen. Mutta mitään ei tule mieleen. Unelmani on jo käynyt toteen.

Lukijalle

Nyt kun koronan vuoksi joudumme perumaan kauan odotettuja matkojamme ja lomaunelmiamme, olen itse alkanut haaveilemaan entistä enemmän Kreikasta. Haaveiden avulla yritän pitää myös virukseen liittyvät pelkoni loitolla, sillä kyllä tämä korona pelottaa.
Katselen vanhoja lomakuvia, muistelen yksittäisiä, ihania tuokioita niin yksin kuin ystävien kanssa ja yritän palata takaisin pinjametsien tuoksuun, meren välkkeeseen, auringon lämpöön iholla, viilenevän illan helpotukseen, kun hämärä laskeutuu kujien ylle ja katulamput syttyvät. Niihin tunnelmiin halusin viedä sinutkin, lukijani. Sillä vaikka emme voi nyt matkustaa, mielikuvituksen siivin pääsemme liitämään minne tahansa. Unelmat kantavat eteenpäin arjessa, joka monella on muuttunut melkoisesti.

Tähän fiktiiviseen tarinaan olen kerännyt kuvia ja tuokioita, minulle tärkeitä asioita monilta matkoiltani Kreikan saaristossa. Jutussa kuvattu paikka ei ole mikään tietty saari ja samalla kuitenkin mikä tahansa saari, sillä näihin tunnelmiin pääsee lähes missä päin Kreikkaa tahansa. Klikkaamalla kuvaa, näet mistä se on otettu.

Sulje silmäsi. Kuuletko sinäkin nyt aaltojen kohinan, tunnetko hiekan varpaiden välissä ja sen kutkuttavan tunteen, kun aalto pyyhkäisee jalkojen yli ensimmäisen kerran. Kreikka odottaa meitä. Se ei katoa minnekään. Me tapaamme vielä.