Heinäkuussa sain päähänpiston: nyt lähden Raumalle, kaupunkiin jonne olin haikaillut kauan, mutta en ollut saanut aikaiseksi lähteä. Se oli aina tuntunut olevan kovin kaukana. Mutta kas, bussi vei helposti perille. Millainen pitsin, oudon murteen, kauniiden puutalojen ja mukulakivikatujen kaupunki oli?
Kun vuosia sitten olin Tampereen matkailutoimistossa kesätöissä, ulkomaiset asiakkaat kysyivät usein vinkkiä johonkin toiseen kaupunkiin. Minä suosittelin lähes poikkeuksetta Raumaa, kehuin vanhoja puutaloja. Sitä en toki kertonut, etten ollut tuolloin koskaan käynyt Raumalla! Nyt sitten parikymmentä vuotta myöhemmin, kun itse viimein päädyin Raumalle, oli kiva todeta, että kaupunki oli suositusteni arvoinen.
Ex tempore matkaan!
Tapani mukaan sain idean minireissusta ex tempore ja tein varauksen päivää, paria ennen jolloin vapaita majapaikkoja ei juurikaan ollut. Booking.comista löytyi Linnanpiha B&B, jossa oli vielä yhden hengen huone vapaana, 69 euron hintaan kuului aamiainen. Huoneen pieneen kokoon ja kuumuuteen nähden hinta oli pikkaisen yläkanttiin, mutta halvempi kuitenkin kuin moni hotelli kesäkuisella Ranskan matkalla. Aamiainen oli kuitenkin niin hyvä, että sillä pärjäsi pitkälle iltapäivään ja sijainti oli loistava lähellä bussiasemaa ja Vanhaa Raumaa. Onnibussilla matka Helsingistä Raumalle kesti 3,5 tuntia ja maksoi 16e.
Ihan ensimmäisenä kävelin Kuninkaankatua, Vanhan Rauman pääkatua pitkin. Katu oli leveämpi kuin olin kuvitellut, autoja oli liikkeellä paljon, eikä laaja torialue tuntunut istuvan kokonaisuuteen. Ihan pieni pettymyksen peikko kummitteli mielessä. Eikös tämän pitänyt olla idyllisempi? Olin odottanut kapeita kujia, romanttisia näkymiä, pienemmän mittakaavan meininkiä, olihan kyseessä Unescon maailmanperintökohde. Kauppakatukin oli leveä, mutta upeat vanhat puutalot värikkäine koristeluineen ja ravintolat terasseineen tekivät siitä sympaattisemman. Aloin lämmetä.
Ihanien ikkunoiden kaupunki
Kaupungin kapein katu Kitukränn tuli vastaan ja myöhemmin päivällä löysin muille idyllisille kujille, Kauppakadun eteläpuolella. Näyttävät, korkeat portit suojasivat puutalojen sisäpihaa ja soikea nimikyltti koukeroisine vanhanajan kirjaimineen oli jokaisen talon ulkoseinässä. Juorupeilit, joiden avulla sisältä, verhojen kätköistä pystyi näkemään kauas kadulle, olivat myös tyypillisiä vielä nykyäänkin. Mitäpä sitä entisajan merimiehen muijalla olisi ollut muuta puuhaa, kuin juoruilla ja kyylätä ohikulkijoita miesten ollessa merillä.
Kaikkein ihanimpia olivat Rauman ikkunat! Miten kauniisti ne oli koristeltu! Myöhemmin kuulin Tammelan talossa, perintörakentamisen keskuksessa, että julkisivua koskevat todella tarkat säännöt, esim. talon värisävyä ei saa vaihtaa ja jopa verhojen kuuluu olla tietynlaiset. Monet ikkunakoristeet olivat vanhoja, 1800-luvun puolelta, jolloin merimiehet ja kapteenit toivat eurooppalaista posliinia tuliaisiksi. Koirat eivät olleet pelkkä koriste, vaan niiden avulla viestittiin: sisäänpäin katsovat koirat tarkoittivat että isäntä on kotona, ulospäin katsovat, että tämä on merillä.
Pitsin ja murteen kaupunki
Yksi Rauman viehättävimpiä piirteitä oli ihmisten ystävällisyys. Juutuin usein juttelemaan jonkun mukavan tyypin kanssa, veikeää murretta oli kiva kuunnella. Murretta oli hyödynnetty hienosti mainosteksteissä ja kaupungin kylteissä, todella hieno tapa tuoda paikallisväriä esiin. Oma suosikki oli: ”Tommost pitsi, sanos Rauma flikk, ko hämhäki verko näk.”
Myös kuuluisa Rauman pitsi näkyi katukuvassa. Puiston penkkeihin oli maalattu pitsikuvio, samoin roskiksiin. Nypläystyö oli esillä useammassa museossa ja Tammelan talon pihalla sai poseerata pitsikehyksen sisällä. Raatihuoneen turisti-infon kaupassa ihka oikeaa pitsiä oli myytävänä, käsin tehty pitsinenäliina saattaa edelleen koristaa esim. rippilapsen tai sulhasen rintapieltä.
Mielenkiintoiset museot kertovat kaupungin historiasta
Osaan olla melkoinen haahuilija matkoilla, ihmettelen ja juttelen, ihailen yksityiskohtia, otan valokuvia ja säädän itselaukaisun kanssa. Tämän vuoksi missasin melkein museokierroksen, jota olin suunnitellut. Onneksi laivanvarustajan kotimuseo Marela ja Merimiehen kotimuseo Kirsti olivat niin lähellä toisiaan, että ehdin käymään kummassakin, vaikka aikaa oli vain 1,5 tuntia.
Marelan korkeissa saleissa ihailin huonekaluja, ruukkupalmuja ja koristeellista kaakluunia. Jälleen kerran mieleeni tuli kartano, jossa isäni vietti lapsuutensa ja joka paloi 1960-luvulla maan tasalle. Olen lapsesta asti haaveillut, että olisin päässyt käymään talossa ja nyt aikuisiällä viimein ymmärtänyt, että monet museot on sisustettu samalla tyylillä. Vanha konttori oli myös upea kirjoituskoneineen, laivatauluineen ja maapalloineen.
Kirstin talossa tunnelma oli aivan toinen. Pienen pienessä mökissä oli asunut useita asukkaita, alivuokralainenkin vähäisissä neliöissä. Kontrasti rikkaan laivanvarustajan taloon ei olisi voinut olla suurempi. Kirstin pihassa kannattaa kurkata myös huoneistoon, jossa on asuttu vielä 1970-luvulla. Pienessä kodissa oli ehtaa retrotunnelmaa. Jos käyt jommassakummassa museossa, suosittelen sen vastapariksi ehdottomasti myös toista. Yhteislippu, johon kuului kaksi muutakin museota, maksoi vain 8e, varsin kohtuullinen hinta.
Kotimaan matkailuko kallista?
Olin aina ajatellut, että kotimaassa matkailu on kallista. Rauma oli hyvä esimerkki siitä, että tämä ajatus oli tuulesta temmattu. Raumalla oli selvästi halvempaa kuin Ranskassa, toki valitsin edullisia ruokapaikkoja, mutta mausta en joutunut tinkimään yhtään. Vedin itseni ähkyyn aasialaisen Wen Jing -ravintolan buffeessa kympillä, jota sulattelin sen illan. Seuraavana päivänä testasin Osteria da Filippon pitsaa ja sitruunalimsaa, joista maksoin 17e. Löysin itseni myös aleostoksilta ja paikallisilta kirppareilta, tuliaisetkaan eivät tulleet kalliiksi. Torilla ihastuin vielä paikallisen rouvan virkkaamiin pyörylöihin, joita voi pitää tuolilla. Sinisävyinen oli tietenkin minun suosikkini ja sopii kuin nenä päähän kreikkalaistyylisiin tuoleihini.
Kaiken kaikkiaan parin päivän vierailuni Raumalla oli mitä antoisin matka kotimaan aarteiden pariin. Oli silmiä avaavaa nähdä, ettei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Raumalta jatkoin Turkuun, missä vietin niin ikään pari päivää ja nyt aivan eri tunnelmissa, kuin olisi johonkin Keski-Euroopan kaupunkiin tullut Rauman puutalojen jälkeen. Turun kesäfiiliksistä piakkoin juttua blogissa.
Vastaa