Saarenmaan nurmien kauneutta etsimässä

Saarenmaa on siintänyt haaveissani vuosikaudet romanttisena kohteena, jonne mennään kesäyössä pellavapäänä tanssimaan valkoisten koivujen katveeseen. Myönnän olevani niin vanhanaikainen, että olen hyräillyt Saarenmaan valssia viime aikoina tuon tuostakin, koska siinä on niin viehättävän nostalginen tunnelma. Vaan miten lopulta kävi? Olivatko nurmet niin ainutlaatuisia, että kauniimpaa muuall’ ei löytyä saata? Lunastiko Saarenmaa paikkansa idyllisenä maalaiskohteena?

Matkamme alkoi hulppeasti Megastarin business-luokassa, jonne olin saanut lahjaksi pari lippua. (Kyseessä ei ole blogiyhteistyö, vaan muuta kautta saatu mukava yllätys.) Korviini on joskus kantautunut huhuja, että Tallinkilla asiakaspalvelu ei olisi aina ihan priimaa. Täytyy sanoa, että en huomannut palvelussa moitteen sijaa. En kaipaa amerikkalaistyylistä makeilua tekohymyn kera, vaan asiallinen ystävällisyys on enemmän makuuni. Ruokaa koskevat haukut tuntuivat olevan myös liioiteltuja, sillä business-loungen pikkubuffetin ruoka oli todella hyvää. Omia suosikkejani olivat varsinkin kylmät alkupalat (lohisalaatti ja katkarapuleipä sinapilla, nam!) ja mukavahan matka oli skumpalla skoolata käyntiin kauniita merimaisemia katsellen.

Saarenmaalle pääsee bussilla

Tallinnan satamassa bongasimme paikallisbussin nro 2, joka vei meidät kahdella eurolla reilussa vartissa satamasta linja-autoasemalle. Olin ostanut Kuressaaren bussiliput etukäteen netistä, menomatka maksoi 17e samana päivänä ostettuna. Bussiasemalla oli kioski ja jonkun sortin kahvila, mutta business-loungen buffetin jälkeen emme tarvinneet muuta kuin vesipullot.

Kuressaareen matkasimme Sarbuss-yhtiön 16-paikkaisen pikkubussin takapenkillä. Bussissa oli samanlaiset näytöt kuin lentokoneissa ja katsoimmekin matkan aikana Jackie-elokuvan. Samalla saimme teksteistä pikakurssin viron kieleen ja bongasimme hauskoja sanoja, kuten kullake (rakas). Virtsussa bussi ajoi lauttaan. Noin puolen tunnin lauttamatkan aikana ehti hyvin käymään vessassa ja kannella ihailemassa kuuta. Lautta oli uusi ja todella siisti vessoja myöten, siinä oli myös kahvila/ravintola ja lisäksi kioski, josta sai pientä purtavaa. Kuljettajalla taisi olla kiire kotiin, sillä bussimatka kesti neljän tunnin sijaan kolme ja puoli, sen verran kovaa tyyppi hurjasteli. Olimme perillä vähän ennen puolta yötä Grand Rose Spa hotellilla, jossa pääsimme nukkumaan ruususen unta ruusuteemaiseen huoneeseen.

Puutalojen ja puistattavien pitsiverhojen kaupunki

Kuressaari oli pienen mittakaavan kaupunki, jossa rakennukset olivat suurelta osin matalia puutaloja kapeiden katujen varsilla. Paikoitellen kaupunki oli hyvinkin idyllinen värikkäine, vastamaalattuine taloineen ja upeine puistoineen, kun taas vähän syrjemmällä katua reunusti ränsistyneiden talojen rykelmä. Oma arkkitehtoninen helmensä olivat tietysti neukkuajan talot. Missään en muista nähneeni niin paljon rumia 70-luvun polyesteripitsiverhoja, kuin Saarenmaalla. Joka paikka oli täynnä niitä! Olivatko ne jäänne neukkuajoilta vai modernimpi versio Saarenmaan käsityökulttuurista, jossa koristeellisuutta on aina arvostettu kovasti. Ehdotan: polttakaa ne ensi vuoden juhannuskokossa.

Keskusaukio, torin alue ja pitkä pätkä Lossi-katua olivat tietyömaata. Toisaalta tärkein turistisesonki oli jo elokuun lopussa ohi, joten nyt oli varmaan hyvä aika laittaa paikat kuntoon ensi kesää varten. Näkymät eivät olleet keskustassa häävit, kun joka paikassa myllerrettiin. Kaupat ja ravintolat olivat kuitenkin normaalisti auki. Se kannattaa kuitenkin huomioida, että pikkukaupungissa moni putiikki sulki ovensa lauantaina hyvissä ajoin iltapäivällä. Kauppoja oli ylipäätään melko vähän ja valikoima esim. villakaupoissa oli melko suppea. Harmi ettei mieluista ostettavaa löytynyt, kun virolaisista käsitöistä tykkään.

Paikallisbussilla pitkin kyliä

Toinen vielä tärkeämpi huomio lauantai-aukioloista koskee autovuokraamoita. Kuressaaren kolmesta vuokraamosta yhden autot olivat vuokralla ja kaksi oli kiinni lauantaisin, mikä tarkoitti meidän kohdalla sitä, että suunnitelma ajella saarta ristiin rastiin autolla jäi haaveeksi. Toisaalta, kun ei meillä koskaan ennenkään ole autoa ollut, ei se tuntunut ylitsepääsemättömältä pettymykseltä. Ja kas, Saarenmaallakin on paikallisbusseja, jotka kaiken lisäksi olivat vielä ilmaisia.

Ensimmäinen reitti vei Leisin kylään, josta olisi päässyt takaisinpäin vajaan kahden tunnin päästä. Vilkaisu bussin ikkunasta riitti, tänne ei todellakaan jäädä pariksi tunniksi! Päätimme jatkaa seuraavaan kylään, joka oli edellistä vielä vähäpätöisempi. Kuski katsoi vähän ihmeissään, kun päätimme jatkaa matkaa saman tien takaisin Kuressaareen. Sightseeing!

Iltapäivällä myöhäisen lounaan jälkeen teimme toisen yhtä älyttömän parin tunnin bussikierroksen, (vielä ällistyneempi kuski!) joka toisaalta oli äärimmäisen rentouttavaa. Istut vain ja katsot maalaismaisemia ympyräreitillä. Olen aina tykännyt istua bussissa, ihan lapsesta asti. Vaikka maisemat eivät niin ihmeellisiä olleetkaan, näimme silti vanhaa sammaloitunutta kiviaitaa, ränsistyneitä maalaistaloja ruostuneine peltikattoineen (ja neukkupitsiverhot ikkunoissaan!), tolkuttoman paljon omenapuita, peuran tien laidassa, tuulimyllyjä, ihmeellisiä sinisiä päivänkakkaroita, 70-luvun neukkutyylisen kaupan, huonosti hoidettua pöheikköistä metsää, heinäpaaleja Viron väreissä ja niitä kuuluisia Saarenmaan nurmia lehmien tai lampaiden laidunmaana. Lisäksi meillä oli paikallisia deekuja bussiseurana. Kuka vielä sanoo, ettei bussilla matkustaessa näe mitään!

Linnanneitojen maaniset sessiot

Matkan parasta antia minulle oli ehdottomasti Kuressaaren Piispanlinna ja sitä ympäröivä vallihauta puistoineen. Keskiaikainen linna, jonka rakentaminen on alkanut 1300-luvulla, on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Sisäänpääsy maksaa 6 euroa ja kun näkee kuvat linnan muureista ennen ja jälkeen restauroinnin, ymmärtää, että pääsymaksutuloille on tarvetta. Tähän alla olevan kuvan jättimäiseen tuoliin, en olisi omin avuin päässyt. Ystäväni, kolmen lapsen teräsäiti nosti minut siihen kainaloista kuin pikkulapsen! Vinkki: maailman (tai ainakin Pasilan) vahvin nainen matkaseurana on aina hyvä idea!

Linnassa on Saarenmaan historiaa käsittelevä monipuolinen näyttely, jonka katsoimme läpi pintapuoleisesti. Mielenkiintoisimpia asioita olivat värikkäät kansallispuvut, 60-70-luvun tyyliin sisustettu koti sekä kartta, jossa näkyi, kuinka saari on vuosisatojen saatossa kasvanut maankohoamisen myötä.

Itse rakennuksessa riittää myös katsottavaa, sillä linna on täynnä holvikaaria, portaikkoja, kauniita ikkunasyvennyksiä, ristikkokuvioita ja pitkiä käytäviä, joilla historian havinan voi melkeinpä kuulla vuosisatain takaisten askelten kaiussa. Tuollaisissa paikoissa on ihana kuljeskella, ihastella yksityiskohtien kauneutta ja ottaa vähintään sen sata valokuvaa. Anna ikkunalla, Tanja ikkunalla, Anna käytävällä, Tanja käytävällä, Anna katolla, Tanja katolla, Anna ja Tanja katolla, edestä, takaa, sivulta ja alhaalta, kameralla ja kännyköillä kuvattuina. Luoja armahda, ettei kukaan koskaan joudu kanssamme tähän tilanteeseen, sillä yksikään ihminen ei kestäisi näitä meidän ajoittain maanisiksi yltyviä kuvaussessioita! Päivän, pari kuvausvimma kestää ja hiipuu sitten normaalia lähestyvälle tasolle. Mutta se on meidän matkojen juttu!

Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata?

No, totta puhuen kyllä saattaa. Romanttinen käsitykseni saaren kauneudesta rapisi pikku hiljaa matkamme edetessä. Siellä ei ollut ollenkaan niin paljon niittyjä ja nurmia, kuin olin kuvitellut, pöheikköä sen sijaan riitti. Vanhoja, perinteisiä, ruokokattoisia maataloja ei näkynyt kuin muutama ja nekin olivat pihapiirin muiden rakennusten tai puiden peitossa. Talot olivat paikoin surullisen ränsistyneitä, osa tiloista jo autioituneita. Onneksi lehmiä, lampaita, heinäpaaleja ja muita merkkejä maaseudun elämästä oli yhä jäljellä.

Vaikka Saarenmaa ei vastannutkaan romantisoitunutta mielikuvaani, ei se silti ollut hassumpi viikonloppukohde rauhaa ja rentoutumista kaipaavalle. Elokuun lopun säät suosivat ja sateisena iltana lilluimme pari tuntia hotellin kylpyläosastolla. Pienessä paikassa ei tullut tunnetta, että pitää säntäillä paikasta toiseen. Koska Saarenmaan niityt kesäyössä jäivät näkemättä, pikkuisen jäi vielä houkuttamaan maatilamatkailuloma vaikkapa Muhun saaren puolella. Ehkä sitten pääsisin tähän laulun hurmaavaan tunnelmaan.

Siell lauantai-iltana valkeat koivut jo kunnaille antavat lehtevän näyn.
Ne hartaina näyttävät lausuvan sulle: Vain onnea kaukana kukkuvat käet.
Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä kun silmissä leikkivät säkenet lyö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata, kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.
Niin kaunista muuall’ ei löytyä saata, kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö.

Kaikki jutun kuvat, joissa minä olen, on ottanut Tanja Alusniemi – kärsivällisyydellä ja jatkuvaan tykitykseen väsymättä. 😀